Veikko Puskala (1911–1989) ei ole nimenä suomalaisille järin tuttu – saati sitten toimiltaan. Politiikassa hän kohosi SDP:n vt. puoluesihteeriksi 1950-luvulla, joten kyllä hän vaikuttaja oli, mutta parrasvaloissa viihtyväksi miestä ei voi lukea. Puskala oli silti raskaansarjan ottelija: kommunisteja pitkään vakoillut tiedustelija. Hänen toimistonsa raportit luettiin Tamminiemeä myöten.
Historian tohtori Risto Reuna on koostanut vuosikymmenien työnsä tuloksia Puskalan putiikki -teokseen. Se kelpaa Puskalan elämäkertanakin, mutta järeimmät paukut löytyvät hänen SKP-tiedustelustaan.
Huutolaispoika Veikko Puskala tuli nuorena Kalajoelta Helsinkiin. Metallimies kiinnittyi ay-toimiin ja SDP:hen, ja jo ennen sotia hänessä iti väärentämätöntä viehtymystä konspiraatioon. Hän tutustui SDP:n puoluesihteeri Aleksi Aaltoseen, ay-mies Emil Skogiin ja nuorisopomo Rafael Paasioon. Toimittaja Ernst Lähde kuljetti Puskalan ”poliittisen tiedustelun saloihin”.
Sodanjälkeisissä mittelöissä Puskala meritoitui pian, hän tunsi laveasti ay- ja puoluekenttää osaten puhuttaa myös kommunistiväkeä. Hänellä oli luontaista psykologista silmää. Sodanajan kontaktit asevelijärjestöihin ja päämajaan loivat jo materiaalisiakin perustuksia vakoojan tulevalle toimistolle, ”Puskalan putiikille”.
Risto Reuna tuo esiin vasemmiston niukasti jos ollenkaan tutkittuja törmäyksiä, ja pääosin kiintoisasti, mutta valitettavan usein liian jäsentymättöminä ryöppyinä. Vaikka kiire ei olisi mihinkään, hän paahtaa ylinopeutta kytkemättä kylliksi tietojaan kulloiseenkin kontekstiin. Lähihistoriaan perehtymätön lukija putoilee usein rattailta, eikä se tietokirjassa ole kehun aihe.
Puskala harjaantui SKP-vakoiluun demaritoimitsijana. ”Puolustusvoimien valvonta, Suojelupoliisi ja SDP:n T-osasto olivat triangeli, jossa Puskala oli nivelenä välissä saamassa ja välittämässä valvontatietoja”, Reuna kuvaa 1950-luvun tilannetta.
Kuvaan liittyi myös Suomalaisen yhteiskunnan tuki -säätiö, vaikka SYT rajoittui organisoimaan yleistä kommunisminvastaista työtä. Puskalaa rahoittivat (SYT:n kautta) elinkeinoelämä ja CIA.
Yleistä harmoniaa rikkoo se totuus, ettei taida löytyä niin pientä maata, jossa eri tiedusteluhaarat eivät toisiaan kyräilisi ja kampittaisi. Näin oli Suomessakin.
Puskalan oma puoluetie määräsi myös vakoojatien. Demarien puolueriidassa jauhautuen hän sai loparit, ”pakkasi kesällä 1958 Paasivuorenkadun työhuoneensa mappinsa ja arkistonsa autoonsa ja kuljetti ne Kauniaisiin jatkaakseen yksityisesti.” Omakotitalo Bembölessä oli kommunistiurkinnan hermokeskuksia. Näkösuojan antoi kirjapainofirma, Kilama Oy.
Puskalalle siirtyi töitä tiedustelueversti Kalle Lehmuksen (sd) yksityisestä ”putiikista”, joka piti tuolloin ajaa alas. Nauhoitus- ja signaalitekniikkaa järjesti viestikoelaitosta johtanut eversti Armo Karkaus.
Puskala piti putiikkia 1970-luvun lopulle, ja raporttejaan hän jakoi peitenimellä ”Bror Eriksson”. Jakelu kattoi kolmisen sataa ei-kommunistia, firmojen, valtionhallinnon ja ay- ja puolueväen johtoa. Yläkerroksiin, kuten Mauno Koivistolle Suomen Pankkiin, tiedotteet menivät salaussyistä kaksoiskuoressa. Raporttien ystävä Kekkosen postin Puskala luovutti turvamiehelle Tamminiemen portilla.
Mitkä olivat Puskalan lähteet? Keitä oli tiedottajina, syväkurkkuina?
Päämies oli Veikko Hauhia (1908–1992), kahdeksan vuotta lusinut kommunisti. Kulttuuritalolla hän toimi kauan SKP:n ay-jaostossa, ja puoluehajaannuksessa vähemmistön ay-strategina. Hauhian Supo-suhteen toi julki Kimmo Rentola Niin kylmää että polttaa -kirjassaan (1997), mutta Reuna täsmentää Hauhian syväkontaktiksi juuri Puskalan. Hän onkin uskottava välirengas – miehet tunsivat nuoruudesta asti – ja hänen kauttaan enin tieto kulki Supoon.
Hauhian synkin motiivi oli, että hänen isoveljensä oli likvidoitu 1930-luvun neuvostovainoissa. Eikä ihminen sen intiimimpää ponninta tarvitse. Hauhian tietovirta oli analyyttista ja aihepiiri lavea, ja neljännesvuosisadan kaksoisrooli on poliittisen historiamme tähtisuorituksia.
Emigranttikommunisti Aarne Hulkkonen (1903–1993), Kominternin ex-virkailija, SKP:n maatalousekspertti, on uusi tieto. Häntäkin motivoi (monien) sukulaisten tuho itärajan takana. Hulkkonen tunnettiin lupsakkana suostuttelijana, joka varmasti on haalinut arvokasta tietoa.
Pitää kyseenalaistaa Reunan teesiä, että Puskalan jengi olisi noussut aivan avainasemaan SKP:n hajaannuksessa.
Kun kolme muutakin päätiedottajaa olivat SKP:n vakaata keskikaaderia, ”Puskalan viisikko” avustajineen avasi aitoja näkymiä niin Kulttuuritalolle kuin maakuntiin. Poliittinen vastaleiri näki ja kuuli SKP:n ytimiin, mikä lienee osin rauhoittanut, osin tehnyt levottomaksi.
Reunan mukaan SKP:ssä oli peräti 150 eritasoista tietovuotajaa. Määrän voi uskoa tai paljoksua sitä, joka tapauksessa informaation säännöllinen ulosvirtaus on ollut varmaa. Vuotajia palkittiin viinavoittoisesti.
Sen sijaan pitää kyseenalaistaa Reunan teesiä, että Puskalan jengi olisi noussut aivan avainasemaan SKP:n hajaannuksessa. Selvää on, että SKP:hen ulkopuolelta suunnattu kirjekampanja ja muu disinformaatio on kylvänyt epäluuloa, lietsonut ja kärjistänyt kommunistien riitaa. Katalysaattorina ne ovat olleet, eivät prosessin synnyttäjänä.
Kymmenien tuhansien jäsenten puoluetta ei ulkoa lyödä hajalle. Sisäisiä pensaspaloja oli sammuteltu jo 1920–30-luvuilla, sotien jälkeen yhä enemmän, joten SKP:ssä oli sytykettä omasta takaa. Ja yhteiskuntamurros loi lisää paineita.
Puskalan luoma – ja Reunan vaalima – kuva kurinalaisesta vastarintaryhmästä SKP:ssä on yliampuva. Reuna selostaa sekavahkoa A-, B- ja C-miesten järjestelmää, jollaista Puskala varmaan on piirrellytkin – mutta toteutumasta ei ole mitään selvyyttä. Vaan kukapa ei joskus paisuttelisi tekojaan ja merkitystään.
Ylimalkaan ei saa unohtaa, miten vaarallista myyräntyö oli missä tahansa tiukassa yhteisössä. Hajottaja otti aina valtavan riskin, ja SKP:ssä halveksituimpia olivat juuri ”ohranan vasikat”. Toisistaan tietoisten informanttien laaja ryhmä oli sula mahdottomuus, yksikin käry olisi helposti polttanut koko verkoston.
Puskalan putiikki -teos sisältää valtavasti tietoa ja muistitietoa. Harkitummin ryhmiteltynä ja kirjoitettuna sen merkitys olisi noussut kohisten. Olkoon Reunan tai kustantajan vastuulla, mutta lähes joka sivulla vilisee häiritsevän paljon kirjoitus- ja kielioppivirheitä.
On kuitenkin hyvä, että tietomassa on nyt yksissä kansissa.
Risto Reuna: Puskalan putiikki. Puoluevakoilija Veikko Puskalan kaksoiselämä. Docendo. 510 s.
Artikkelin kirjoittaja tutki Kivääri vai äänestyslippu? -väitöskirjassaan (1999) SKP:n hajaannusta 1960-luvulla.
uutiskirje 