’Talouskeskusteluumme rantautui muutama vuosi sitten kehikko, jossa yritysten sääntely jaoteltiin markkinamyönteisiin (pro market) ja liike-elämämyönteisiin (pro business) toimiin. Käsitepari nousi nopeasti talouskommentaattorien suosioon. Keskustelua ruokkivat esimerkiksi Mika Malirannan vuoden 2017 raportti Markkinatalouden pro-teesit sekä Elinkeinoelämän valtuuskunnan vuoden 2019 opas kansanedustajille.
Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtajana nykyään työskentelevän Malirannan raportin mukaan ”vaatimus kilpailun lisäämisestä oli markkinamyönteistä puhetta kansantalouden hyväksi muttei yrityksen omistajien etujen mukaista.” Yksittäisten suuryritysten omistajien etujen mukainen politiikka olisi puolestaan liike-elämämyönteistä toimintaa. Julkaisu päätyi suosittelemaan ”markkinamyönteistä” politiikkaa silloinkin, kun yksittäiset yritykset tai niiden eturyhmät vastustavat tätä omista taloudellisista lähtökohdistaan.
Toisaalta markkinat eivät koskaan toimi puhtaasti politiikan ulkopuolella: markkinoiden ja politiikan suhde on aina historiallisten kehityskulkujen tulosta. Ei ole olemassa ”markkinamyönteistä” pelikenttää, joka olisi tasainen kaikille. Ponnistelut vahvistaa ”markkinamyönteisyyttä” luovat vääjäämättä myös uusia valta-asetelmia.
Esimerkiksi Malirannan raportti tavallaan tunnustaa ilmiön pitkällä joukolla poikkeuksia, joissa valtion ohjaus on sittenkin hyväksyttävää. Keskustelua on kuitenkin syytä päivittää 2020-luvun tilanteeseen.
Vuosien 2007–2009 finanssikriisi romutti ajatukset tehokkaasti toimivista rahoitusmarkkinoista. Samoihin aikoihin moni keskeinen valtio oli kääntänyt suhtautumistaan markkinoiden sääntelyyn. Esimerkiksi Kiina oli noussut valtiovetoisen kapitalismin vetämänä asemaan, jossa sen tukemat suuryritykset pystyivät aidosti haastamaan globaaleja kilpailijoitaan. Venäjä ja monet muut maat käpertyivät samoihin aikoihin enemmän sisäänpäin pyrkien samalla vahvistamaan valtion otetta yrityselämästä ja markkinoille pääsyn ehdoista.
Autoritäärinen kapitalismi on polkenut ihmisoikeuksia, mutta teollisuuspolitiikan näkökulmasta siinä on ollut tuttuja kaikuja. Tukemalla yritystensä pitkän aikavälin kehitystä Kiina on tavoitellut markkinajohtajan asemaa aloilla, jotka se on tunnistanut tulevaisuuden kasvualueiksi.
Strategia muistuttaa tapoja, joilla Suomi ja monet muut nykyiset OECD-maat teollistuivat toisen maailmansodan jälkeen. Taustalla oli valtion vahva näkemys tulevaisuuden kasvualoista. Näitä kehityskulkuja ovat kuvanneet eri näkökulmista esimerkiksi taloustieteilijät Ha-Joon Chang, Mariana Mazzucato, Markus Jäntti ja Helsingin pormestarina nykyään toimiva Juhana Vartiainen.
Myös maatalousvaltainen kehitysmaa Suomi lähti sotien jälkeen (osin sotakorvausten pakottamana) tukemaan modernin teollisuuden kehitystä. Teollistumista jatkettiin tullimuurien sisällä, kunnes liike-elämä oli valmis kansainväliseen kilpailuun. Myöhemmin muun muassa Nokian ja monien muiden suuryritysten kasvu perustui vahvasti Tekesin tutkimuspanoksiin ja kasvua tukeneeseen yhteiskuntapolitiikkaan, kuten Malirannan raporttikin osin tuo esiin.
Nyt Kiina ja muut nousevat talousmahdit hyödyntävät vastaavaa strategiaa digitaalisen talouden olosuhteissa. Tullimuurit ovat madaltuneet, mutta tilalle on tullut hienovaraisempia ohjaamisen keinoja. Ei ihme, että Changin, Jäntin ja Vartiaisen kuvaamat ideat ovat viime vuosina palanneet uudessa muodossa eurooppalaisen elinkeino- ja innovaatiopolitiikan keskusteluun.
Digitaalisen talouden ja ilmastonmuutoksen ajan elinkeinopolitiikka ei voi rajoittua liian kapeasti ”markkinoiden” tukemiseen. Tarvitaan strategista näkemystä tulevaisuuden avainaloista ja niiden kehittämisestä. Vastuuta ei voida sysätä pääomasijoittajille. Jos 2020-luvun Suomessa pyritään luomaan näennäisen tasaista, ”markkinamyönteistä” pelikenttää vähentämällä valtion roolia talouden ohjaajana, kotivaltioidensa tuella kasvaneet ulkomaiset yritykset hyödyntävät mielellään näin avautuvia mahdollisuuksia kasvuun.
Markkinoiden ja valtion välistä suhdetta ei siis voida lähestyä yksinomaan kansallisista lähtökohdista. ”Markkinamyönteinen” politiikka voi todellisuudessa avittaa ulkomaisten, valtion tuella kasvaneiden jättien voittokulkua. Pienelle avotaloudelle tällaisen ”markkinamyönteisyyden” tehokas ajaminen vaatisi käytännössä globaalia yhteistä ponnistusta. Keskustelu on ollut kuitenkin varsin kansallista.
Siinä missä maailmansotien jälkeen kamppailtiin teollisuuden ja maaseudun kehityksen parissa, luo alustatalous uudenlaiset kehykset keskusteluille yritysten ja valtion suhteesta. Digitaalisten alustayritysten merkitys liiketoiminnan infrastruktuureina ja portinvartijoina on kasvanut. Näitä alustoja hallinnoivat esimerkiksi Google ja Amazon.
Kilpailun arviointi vaatii syvällistä huomiota sen reunaehtoihin. ”Sen sijaan, että tarkastelisimme kilpailua kapeasti sen lopputulosten näkökulmasta, ehdotan tutkimuksen huomion kääntämistä kilpailullisten prosessien toteutumiseen tai toteutumatta jäämiseen”, linjasi esimerkiksi Yalen yliopiston tutkija Lina Khan vuonna 2017 paljon huomiota keränneessä artikkelissaan ”Amazon’s antitrust paradox” (Amazonin monopoliparadoksi).
Yhdysvaltojen vaikutusvaltaisen kauppakomission puheenjohtajana toimiva Khan luotasi artikkelissaan yhdysvaltalaisen monopolilainsäädännön muutosta 1960-luvulta alkaen. Chicagon yliopistossa harjoitetusta sääntelynvastaisesta taloustieteestä haettiin tuolloin uutta suuntaa 1930-luvun New Deal -ajan monopolilainsäädännölle. Huomio kaventui kuluttajilta pyydettyihin hintoihin. Yritysten koon tuoman vaikutusvallan suitseminen sysättiin sivurooliin.
Tämän presidentti Ronald Reaganin valtakauteen kulminoituneen näkemyksen mukaan hintataso oli siis sopiva linssi markkinamyönteisen politiikan edistämiseen. Khanin mukaan tulkinta ei ole koskaan ollut erityisen toimiva, mutta viimeistään alustatalouden nousu horjutti vakavasti sen selitysvoimaa. Lyhyen aikavälin hintojen tarkastelu on puutteellinen työkalu pitkän aikavälin monopolisoitumisen estämiseen.
Alustatalous on noussut tilanteessa, jossa kysynnän ja tarjonnan lait sinänsä toimivat ja tuottavat kuluttajille halpoja hintoja. Kuitenkin markkinoiden infrastruktuuri ja kuluttajia koskeva data yksityistyvät alustajättien suojiin tavoilla, jotka vaarantavat markkinoiden ja demokratian toimintaa. Lisäksi myös monet alustayritykset kasvavat kotivaltioidensa tukemina. Näin syntyviä valtakeskittymiä ei voida tavoittaa yksinkertaisilla pro business -käsitteillä tai ilmiötä ensisijaisesti abstraktilla tasolla tarkastelevilla analyyseilla.
Miten yritysten sääntelyä tulisi sitten alustatalouden ja valtiokapitalismin noustessa kehittää? Digitaalisen talouden pelisääntöjen kehittäminen on tärkeää, ja sitä tehdään EU:ssa digijättien väkevän lobbauksen paineessa. Tarvitaan kuitenkin myös laajempaa näkökulmaa, jota tuo tasapainottavien voimien käsite. Evolutionaarinen ja keynesiläinen taloustieteilijä John Kenneth Galbraith kuvasi sen avulla The American Capitalism -teoksessaan (1952) presidentti Franklin D. Rooseveltin 1930-luvun New Deal -aikakauden politiikkaa.
Rooseveltin valtakäsityksen mukaan taloudellinen kehitys luo usein epäterveitä valtakeskittymiä, joita voisi kutsua myös saavutetuiksi eduiksi. Varallisuudella ja markkinaosuuksilla on taipumus kasvaa. Tätä tukevat esimerkiksi yritysten lobbausresurssit sekä mahdollisuus ostaa kilpailijoita tai pakottaa niitä pois markkinoilta.
Tällaisten kehityskulkujen estämiseen tarvitaan sekä monopolilainsäädäntöä että pidemmälle ulottuvaa valtion ohjausta. Keskeistä on yhteiskunnallisten valtasuhteiden tasapaino. Roosevelt pyrki esimerkiksi purkamaan maatalouden tukkuportaaseen syntyneitä epäterveitä valta-asetelmia tukemalla tuottajaosuuskuntien toimintaa. Finanssialan valtaa purettiin uusilla laeilla, mutta myös vahvistamalla määrätietoisesti ammattiyhdistysliikkeen asemaa.
1900-luvun alun amerikkalaisten suuryritysten ja Wall Streetin valtaa lähdettiin patoamaan paitsi lainsäädännöllä myös tukemalla uusien kilpailijoiden syntymistä aktiivisella innovaatiopolitiikalla. Keskeistä oli myös julkisissa yliopistoissa tehtävän riippumattoman tutkimuksen merkittävä resursointi.
Näistä opetuksista voi olla hyötyä myös Suomessa, vaikka niitä pitääkin päivittää. Esimerkiksi tasapainottavien voimien merkitys EU:ssa ja muilla kansainvälisillä areenoilla on uusi ongelmakenttä. Niin ovat myös globaali lajikato ja planeetan kantokyvyn rajat vaarantanut ilmastokriisi.
Meilläkin tarvittaisiin siis huomiota tasapainottaviin voimiin kansallisesti ja globaalisti. Kuten Anu Kantola ja Hanna Kuusela esittivät Huipputuloiset-kirjassaan (2019), esimerkiksi rikkain prosentti käyttää Suomessa merkittävästi kokoaan suurempaa valtaa etujärjestöjen johtokuntien ja suorien kontaktiensa kautta. Edunvalvonta kannattaa: puheenjohtamani Finnwatch-järjestön vuonna 2020 julkaiseman selvityksen mukaan listaamattomien yritysten osinkoverotuksen keveästä verokohtelusta hyötyvät eniten kaikista suurituloisimmat miehet.
Taustalla on kehityskulku, jossa monella keskeisellä talouspolitiikan alueella (kuten verotuksessa ja rahoitusmarkkinasääntelyssä) ammattiyhdistysliikkeen ja muiden tasapainottavien voimien merkitys kalpenee yksityisten lobbaus- ja viestintäresurssien rinnalla. Työmarkkinat ovat ehkä harvoja poikkeuksia tästä trendistä. Markkinoiden ja demokratian turvaaminen edellyttäisi valtakeskittymien tunnistamista ja tasapainottavien voimien tukemista.
Suomessa tällainen politiikka voisi tarkoittaa esimerkiksi kriittisen kansalaisyhteiskunnan edellytysten vahvistamista tilanteessa, jossa sen elintila on kaventunut. Ammattiyhdistysliike on osa kansalaisyhteiskuntaa ja demokratiaa. Sen tulisi hahmottaa rooliaan nykyistä laajemmin myös perinteisten työmarkkinakysymysten ulkopuolella.
Yliopistojen ja tutkimuslaitosten aidosti riippumattoman tutkimuksen vahvistaminen ja resursointi on tärkeää. Tarvitaan ymmärrystä yritystason toimista ja niiden vaikutuksista, valtakysymykset ja ympäristönäkökohdat huomioiden. Ylätason tilastoanalyyseilla on oma roolinsa, mutta tällaista ymmärrystä rakennetaan erityisesti poliittisen talouden tutkimuksen, oikeustieteiden ja liiketaloustieteen kentillä. Lisäksi tarvitaan tätä tukevaa yliopistopolitiikkaa, johon löytyy suuntaviivoja esimerkiksi Yliopisto2020-liikkeen kotisivuilta.
Essee pohjautuu osin 15.10. julkaistuun kirjaan Yhtiövalta alustatalouden aikakaudella: Evolutionaarinen taloustiede & yhtiöt yhteiskunnallisina toimijoina (Vastapaino).
uutiskirje 
