Viime viikolla neuvoteltiin Glasgow’ssa maailman ilmastopolitiikan tulevaisuudesta. YK:n ilmastokokouksen lopputulemiin on suhtauduttu kaksijakoisesti. Jotkut näkivät niissä toivoa, jotkut turhautuivat entistä enemmän päätöksentekijöiden saamattomuuteen.
Oma tulkintani ilmastokokouksesta kääntyy hieman positiivisen puolelle: keskustelu ja annetut lupaukset ilmastokokouksessa olivat paikoitellen progressiivisempia kuin koskaan, sen saama julkinen huomio oli erittäin suuri ja joissain asioissa kansainvälinen yhteisö otti ihan aitoja sopimuksellisia edistysaskeleitakin.
Myös kokouksen aiheuttama pettymys voi olla voimavara, joka jatkossa synnyttää vieläkin määrätietoisempaa kansalaistoimintaa ilmastonmuutoksen ja luontokadon pysäyttämiseksi.
Glasgow’ssa Euroopan unionia syytettiin johtajuuden väistämisestä ja jäämisestä muiden suurvaltojen jalkoihin. Eurooppalaisella yhteisöllä on kuitenkin edelleen mahdollisuus näyttää, että vanhalla mantereella ollaan tosissaan ja eturintamassa ilmastonmuutoksen jarruttamisessa.
Jos komission ajama Euroopan vihreän kehityksen ohjelma saadaan maaliin tavoitteiden mukaisesti, eikä EU-alueelta tule nettomääräisesti kasvihuonepäästöjä enää vuonna 2050, EU:ta voidaan varmasti kiitellä ilmastojohtajuudesta ja suunnan näyttämisestä muulle maailmalle.
On jokseenkin selvää, ettei vihreä siirtymä Euroopassa tai muualla ole mahdollinen ilman valtavia tuotanto- ja kulutusrakenteita muuttavia investointeja tulevina vuosina. Siten Euroopan ekologisen siirtymän ohjelma onnistuu ja epäonnistuu sen mukana, miten tällaiset investoinnit lähtevät liikkeelle. Käsillämme oleva haaste ei siis ole pelkästään teknologinen tai ympäristöpoliittinen, vaan myös mitä suurimmassa määrin talouspoliittinen.
Koronakriisin jälkimainingeissa EU on aloittanut talouspolitiikan sääntöjen uudistamisen, mikä liittyy oleellisesti myös ekologisiin investointeihin. Sääntöuudistuksen yksi keskeisimmistä kysymyksistä on se, miten ilmastotoimiin ja ekologiseen jälleenrakennukseen liittyvät julkiset investoinnit tulevaisuudessa mahdollistetaan.
Yksi melko paljon kannatustakin saanut ehdotus on ollut se, että ympäristöinvestoinnit siirrettäisiin jatkossa velka- ja alijäämäsääntöjen tai muiden menosääntöjen ulkopuolelle. Toisaalta ehdotusta on vastustettu argumenteilla, joiden mukaan ”vihreiden” investointien määrittely on liian vaikeaa ja että jäsenmaat pyrkisivät sisällyttämään niihin sellaista kulutusta, joka ei varsinaisesti ole ekologista. On pelätty, että tällainen mekanismi johtaisi talouspoliittiseen vastuuttomuuteen.
Olen myös törmännyt argumenttiin, jonka mukaan julkisia investointeja ei lainkaan tarvittaisi ekologisen siirtymän toteuttamisessa. Jos vain markkinat, kannustimet ja hinnat järjestetään oikein, kaikki voi tapahtua yksityisellä rahalla.
Tästä minulle tulivat mieleen Urho Kekkosen sanat, jotka hän kirjoitti klassikkopamflettiinsa Onko maallamme malttia vaurastua? perustellakseen valtion (energia)investointeja Pohjois-Suomeen: ”Valtion sektorin laajentaminen tulee siis tässä kysymykseen sen takia, että se paljon puhuttu ja ylen määrin ylistetty yksityinen yritteliäisyys ei katso voivansa ottaa riskiä sellaisen teollisuuden aloittamisesta, joka taas kansantaloutemme monipuolistamisen vuoksi olisi saatava aikaan.”
Kun halutaan nopeasti valtava rakennemuutos, julkiset investoinnit ovat tehokas tapa saada projektit käyntiin. Vaikka potentiaalista yksityistä investoijaa kuinka rauhoiteltaisiin, pelko saattaa silti estää investoinnin toteutumisen. Siksi julkisten investointien ”vapauttaminen” on nyt tärkeämpää kuin koskaan. Uskokaa Urkkia!
Kirjoittaja on SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry:n pääekonomisti.
lehti 