Satoja poroja haahuilee pitkin poikin arktisista oloista piittaamatta. Ne ovat tulleet alas tuntureilta, jotka kohoavat jylhinä Kilpisjärven eteläpuolella sijaitsevan Peerajärven vastarannalla.
Porotalous on Nils-Matti Vasaran pääelinkeino ja elämäntapa. Vasaran suvussa poroja on hoidettu jo kahdentoista sukupolven ajan. Lähes 600 vuotta.
Hän laskeutuu järeän traktorin hytistä alas, ja kertoo auranneensa pitkin päivää. Aikoinaan pihan ja tien auraukseen riitti kuulemma auto.
– Kyllä se ilmastonmuutos näkyy. Tuulet ovat yltyneet ja lunta tulee miten sattuu.
Kotaan päästyään Vasara alkaa pohtimaan ilmastonmuutosta ja luontokatoa. Tunturilta vapaalle pihalaitumelle laskeutuneet porot eivät ole tulleet olemaan jouten vaan selviytymään. Ruokaa tunturissa on nykyään niukemmin.
Porojen nälkäkuolemat, lisääntynyt ruokinta ja haasteelliset työskentelyolosuhteet ovat esimerkkeinä muuttuvasta Käsivarren Lapin ilmastosta. Leudot päivät aiheuttavat lumeen jäisiä kerroksia, eikä porolla ole pääsyä ravintoon lumen läpi.
– Jos sanoisin, että nälkäkuolemat ovat kasvaneet 60 prosenttia, niin ei menisi ihan hirveästi vikaan. Ruokintakulut ovat kasvaneet noin puolella viimeisen vuosikymmenen aikana.
Tunturipeurasta jalostettu poro on osa pohjoisen ekosysteemiä ja muodostaa tunturiin perinnebiotoopin. Toisaalta poron laidunnuspaine vaikuttaa tällä hetkellä 21 tunturiluontotyypin tilaan heikentävästi, ja etenkin tunturikoivikoihin.
Vasara ymmärtää asiaintilan, mutta suuntaa puheensa muualle.
– Nämä on monimutkaisia kokonaisuuksia. Tätä sinun täytyy kyllä kysyä etelän herroilta, hän naljailee.
Poron laidunnuspaine viimeistelee tunturikoivikot
Ennen kuin aurinko ehtii kunnolla ilmestymään Kilpisjärven jäällä hiihtäville ulkoilijoille, sujahtaa se takaisin harmaiden pilvien suojaan. Sieltä täältä kimmeltää valon pilkahdus ja osuu Mallatunturien seinämiin korostaen tuulen siivoamia harjanteita.
Tunturikoivut kiipeilevät rinteessä, mutta loppuun asti ne eivät nouse. Karu ja jäätävä tunturin laki on vain harvoin otollinen kasvualusta
Mallan luonnonpuistossa kituuttava tunturikoivikko on luontotyyppi, joka on uhanalaistunut vauhdilla. Metsähallituksen erikoissuunnittelija Arto Saikkonen mainitsee tämän yhdeksi tulevaisuuden huolenaiheeksi.
– Tunturikoivikoissa voi nähdä merkittävät vahingot omin silmin. Mittariperhonen tappaa jopa kokonaisen metsän.
Tunturikoivikko on eräänlaisessa ristitulessa, jonka muodostaa halla- ja mittariperhoset sekä poro. Tämän lisäksi männyn taimettuminen Käsivarressa on Saikkosen mukaan uhka tunturikoivulle.
Veto vedolta sukset häivyttävät Saanatunturin kauemmas horisonttiin. Vajaa pari kilometriä ennen Kolmen valtion rajapyykkiä tulee poukama, jossa on kuolon korjaamaa tunturikoivua.
– Mallan luonnonpuistossa tällaista mittariperhosten ja porojen yhteistyössä tuhoamaa tunturikoivikkoa on noin 300 hehtaarin verran.
Saikkonen näkee, että metsä voi vielä uusiutua mittariperhosen jäljiltä, mutta poro vie viimeisenkin mahdollisuuden. Poroja Käsivarren paliskunnassa on 8 000–12 000.
– Mittariperhosten jäljiltä puulla on vielä juuret ja mahdollisuus selviytyä. Jos poro syö mittariperhosen tuhoamasta puusta uudet vesat, puu kuolee.
Lähes kaksi vuosikymmentä Saikkonen on kartoittanut pohjoisen luontoa. Tietoa kerätään muun muassa tutkimuksia varten, mutta hän huomauttaa, että ei ole itse tutkija. Hän näkee silti muutokset, kuten tuulten lisääntymisen ja tunturikoivikkotuhojen tihentyneet ajanjaksot.
– Tällä hetkellä meillä on jopa 120 000 hehtaaria mittareiden tuhoamaa tunturikoivikkoa Suomessa. Tilanne vastaa sitä, että meillä olisi kilometrin leveä ja tyhjä kaistale maan päästä päähän.
Ilmastonmuutos voi nostaa riskiä mittarituhoille
Käkkärään kasvava tunturikoivikko maalautuu sineen, ja huurre laskeutuu puun oksille. Pakkanen kiristyy Kilpisjärven jäällä, kun päivä kääntyy kohti iltaa.
Monihaaraisella tunturikoivulla on ääriolosuhteisiin soveltuvia ominaisuuksia, ja se on luonut keinot selviytymiseen siellä, missä muut puulajit eivät menesty. Kuiva maaperä ja äärimmäiset pakkaset eivät hetkauta matalaa, puskamaista puuta.
Ilmastonmuutos näkyy arktisella alueella nopeammin kuin muualla. Arktisen alueen seuranta- ja arviointiohjelman mukaan keskilämpötila ilmastonmuutoksesta johtuen on noussut pohjoisella pallonpuoliskolla noin kolme kertaa nopeammin verrattuna maailmanlaajuiseen keskiarvoon.
Uusimman IPCC-osaraportin mukaan 1,5 asteen keskilämpötilan maapallolla tullaan saavuttamaan 2030-luvun alkupuoliskolla.
Ilmaston lämpenemisen ansiosta mittarituhot voivat tiheentyä. Jos kireät pakkaspäivät vähenevät tunturikoivujen kasvualueella, on todennäköistä, että mittariperhosten munat selviytyvät talvesta. Munat eivät kestä yli 36 asteen pakkasia.
Maapallon lämpeneminen, luontokato ja erilaiset muuttujat muodostavat yhteisen ja pahimmillaan toisiaan kiihdyttävän uhan pohjoisen elämälle.
Saikkonen puhuu tuhosta silloin, kun se ylittää luonnon tasapainon. Lähtökohtaisesti mikään laji ei ole itsessään huono. Nyt tilanne on monin paikoin se, että mittariperhosten tuhoa on liian usein, eikä ympäristö ehdi uusiutumaan.
– Aika usein mittariperhosista ja poroista puhutaan negatiivisesti vaikka ne kuuluvat luontoon. Kohtuullisina määrinä esiintyessään molemmat lajit lisäävät tunturiluonnon monimuotoisuutta. Nämä ovat erittäin monimutkaisia asioita, joissa kokonaisuus ratkaisee.
”Vastakkainasettelu ei auta”
Eläinten jälkiä kiemurtelee siellä täällä ympäri tunturikoivikkoa. Monet jäljistä johtavat kohti Saanatunturin vieressä sijaitsevaa Tsahkaljärveä. Koivikossa on merkittävä ero Mallan luonnonpuiston rannalla törröttävään pökkelöriviin.
Saikkonen huomauttaa, että Käsivarressa on alueita, joilla tunturikoivikot ovat päässeet uusiutumaan toimivan laidunkierron ansiosta.
– Koivikko selviytyy mittariperhosten tuhoista, jos laidunkierto toimii. Esimerkiksi Kilpisjärvelle johtavan tien varressa on tällaisia alueita.
Sulan maan aikaan tunturikoivut tarjoavat suojan monenlaiselle elämälle. Saikkonen huomauttaa, että terve tunturikoivikko on myös porojen etu.
– Syksyisin tunturikoivikosta löytyy porolle paljon ruokaa, koska sienet elävät puiden kanssa symbioosissa. Tämä tietysti vaatii sen, että koivikot säilyvät mittariesiintymien jälkeen.
Saikkosen puhe on suoraviivaista ja ajoittain sekaan mahtuu kannanotto. Lopuksi päädytään kuitenkin tilanteeseen, jossa asioita lähestytään monesta suunnasta.
– Vastakkainasettelu ei auta. Olen jutellut paljon poromiesten kanssa, ja huomaan, että huoli on yhteinen. Pitää löytää ratkaisuja, jossa luonnon kantokyky kestää laidunnuspaineen.
Kulttuurilliset asiat tulisi tulisi Saikkosen mukaan huomioida. Näin hän vastaa kysymykseen saamelaisten oikeuksista.
Lähes samoilla linjoilla on Paliskuntain yhdistyksen puheenjohtaja Anne Ollila. Puhe on tiukkaa porotalouden puolustusta, mutta Ollila jakaa näkemyksen hyvinvoivan ekosysteemin merkityksestä poroille. Hän mainitsee, että poro on sopeutuvainen eläin.
– Minä katson tätä siitä näkökulmasta, että poronhoito on vanhimpia elinkeinoja Lapissa ja sillä on ikimuistoinen oikeus käyttää maata poronhoitoon.
Ollila huomauttaa, että suomalaisessa politiikassa ja keskustelussa on haluttu löytää monimutkaisiin kysymyksiin yksinkertainen vastaus.
– Meillä on Suomessa totuttu tuijottamaan yhtä asiaa laajassa kokonaisuudessa. Tässä tapauksessa poronhoito on tavattoman helppo syntipukki.
Poronhoito saamelaiskulttuurin kulmakivi
Poronhoito on keskeinen saamelaiskulttuuria ylläpitävä tekijä. Ilmastonmuutos ja valtiollinen politiikka ovat kuitenkin aiheuttaneet tilanteen, jossa mahdollisuudet elinkeinoon ja kulttuuriin ovat poromies Nils-Matti Vasaran mukaan katoamassa.
Hän ei mieti vastausta kysyttäessä poronhoidon tulevaisuudesta, se on viiltävä ja nopea.
– Ei ole tulevaisuutta.
Vasara alkaa kertomaan tarinaa, kuinka oli hiljattain tavannut 84-vuotiaan saamelaisen Kilpisjärven kylällä. Myös hän oli valitellut, että saamelaiskulttuuri ja poronhoito tullaan menettämään yhteiskunnallisten muutosten edessä.
Vuosisatoja saamelaiset olivat tottuneet hoitamaan poroja vuodenaikoihin perustuvan kierron mukaisesti, mutta nyt porot on hoidettu pienemmillä alueilla.
– Meillä oli toimiva järjestelmä, ja sitten tulivat valtioiden rajat. Eihän paliskunnatkaan ole saamelaisten keksintö. 550 vuotta hoidimme poroja perinteiden mukaan.
Pitkän linjan poromies selventää, että kolonialistinen politiikka ja maankäyttö ovat luoneet tilanteen, jossa poro kuluttaa luontoa. Hänen mukaansa ennen oli toisin, ja luonto kesti laidunnuspaineen.
Kevään koittaessa Käsivarressa siirryttiin Jäämerelle, ja talvisin takaisin tuntureille. Vasara kertoo, että hänen isänsä oli viimeinen suvussa, joka jutasi poroja Jäämerelle. 1900-luvun puolessa välissä rakennettiin pororaja-aita Suomen, Norjan ja Venäjän välille.
Vasara nostaa jäätynyttä heinää maasta. Sitten hän perääntyy ja katselee poroja hetken aikaa.
– Tämän valkoturpaisen pelastin tuolta tunturin kupeesta. Kotka oli hyökännyt sen kimppuun.
Vaikuttaa siltä, että hän tuntee jokaisen poronsa. Niihin kuulemma kiintyy.
Läpi haastattelun Vasara lausuu rauhallisesti asiat, joista on jotain mieltä. Puheeseen kuuluu usein tarina.
– Joku joskus puhui poroista pelkkinä eläiminä. Ikään kuin ne olisivat tyhmempiä kuin ihmiset. Maailmanmenoa katsoessa en olisi tästä aivan varma. Itse asiassa ihminen on erittäin typerä eläin.
Letkautus jää kaikumaan myräkkään, johon vahvistus löytyy jaloissa makoilevista poroista. Jos luonto kestäisi ne olisivat tunturissa.
Lue myös:
uutiskirje 
