Kahdesti tapettu on Jarkko Sipilän 22. ja viimeinen Takamäki-dekkari. Toimittaja-kirjailija kuoli yllättäen talvella, mutta ehti kirjoittaa pitkän sarjansa uusimman teoksen melkein loppuun. Julkaisukuntoon sen viimeistelivät hänen tyttärensä Annika Sipilä, kustannustoimittaja Nina Gimishanova ja kirjailijakollega Harri Nykänen, joka 1990-luvulla innoitti samassa Helsingin Sanomien rikostoimituksessa työskennelleen Sipilän fiktiivisten rikosten maailmaan.
Tasalaatuisesta, myös tasapaksusta, sarjasta on mahdotonta sanoa enää mitään uutta. Niin samanlaisia kaikki Takamäet ovat. Asiantuntevan poliisityön kuvauksesta ja kuivakkuuteen asti realistisesta poliisiromaanista pitävät saavat vielä kerran perinpohjaisen johdatuksen poliisin uusimpiin tutkintamenetelmiin. Henkilökuvauksesta, jännityksen rakentamisesta ja huumoristakin pitävät lukevat jonkun toisen kirjoja.
Kahdesti tapettu on vuonna 2013 Jyväskylässä kadonnut ja kuoliaaksi julistettu Janne Honkanen, jonka ruumis löytyy Ylönen-nimisenä Helsingin Paloheinän maastosta marraskuussa 2022. Tavallinen tappo tai murha. Jos kysymys olisi oikeista poliiseista ja rikoksista, heräisi kysymys, miksi juuri tämä tarina on kertomisen arvoinen.
Kiinnostavammaksi juttu muuttuu, kun mukaan astuvat huumerikollisten monimutkaiset kuviot sekä sarjan monista kirjoista tuttu Salmela, ataripoliisi Suhosen lapsuudentuttu eri puolelta lakia.
Kiinnostavin juoni voisi syntyä Suomeen nousevan albaanimafian ympärille, mutta valitettavasti Sipilä jätti tämän kuvion vähälle käytölle. Mahdollisuuksia olisi ollut jenslapidusmaiseen etnisen rikollisuuden kuvaamiseen, mikä olisi tehnyt hyvää koko sarjalle.
Kun alkaa näyttää, että eri toimijat liittyvät yhteen, Kahdesti tapettuun alkaa syntyä eloa ja teos nousee korkeammalle kuin liian moni perus-Takamäki. Sipilän poliisit ovat loppuun asti persoonattomia, mutta tässä tarinassa rosvot sitä vastoin ovat hyvin hahmoteltuja ja rikollisen elämän kuvaus jopa koskettavaa, kun mennään sen varjoiselle puolelle, jossa kaikki veljeyden vannomiset ovat jääneet taakse ja jäljellä on vain raskas velka entisille rikoskumppaneille.
Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä selvemmältä näyttää, että Sipilä nousi loppuvuosinaan uudelle tasolle. Vuosi sitten ilmestynyt Pelontekijät oli yllättäen ”poliisiromaanin valioyksilö” ja myös Kahdesti tapettu vetää vauhtiin päästyään komeasti. Lopun poliisioperaatio takaa-ajoineen on uljas päätös sarjalle.
Kahdesti tapetun ei pitänyt olla viimeinen Takamäki, mutta aivan lopussa on sellaista kohtalonomaisuutta, että teos toisaalta sopii viimeiseksi pisteeksi Sipilän pitkälle uralle.
Jarkko Sipilä: Kahdesti tapettu. 319 sivua, CrimeTime.
uutiskirje 
