KU: Sosiologian yliopistonlehtori Hanna Ylöstalo, mikä kevään naisvaltaisten hoiva-alojen työtaisteluissa on ollut sinusta mielenkiintoisinta?
HY: Ensinnäkin olen ollut positiivisesti yllättynyt hoitajien peräänantamattomuudesta. Tämähän ei ole ensimmäinen kerta, kun tällaisia työtaisteluja käydään.
Toinen asia, josta olen ollut positiivisesti yllättänyt, on ollut työtaistelujen saama poikkeuksellisen laaja julkinen tuki. Tästä koituu ihmisille kauheasti vaivaa, ja sehän on myös lakkojen tarkoitus. Siitä huolimatta asia on nähty niin tärkeäksi, että se vaiva on oltu valmiita kestämään. Yhteiskunnallinen solidaarisuus on ollut minusta vaikuttavaa.
Vaihtoehdoille on talouspoliittisessa keskustelussa vähän tilaa. Meillä on nuorten naisten johtama vasemmistolainen hallitus, ja siitä huolimatta tälle hoitajien lakolle ei ole sieltä tullut kuin performatiivista tukea. Päinvastoin, hallituksen poliitikot ovat kampittaneet hoitajien palkkavaatimuksia. Se osoittaa talouspoliittisen mielikuvituksen puutetta. Vaikka asia koetaan tärkeäksi, ei kyetä ajattelemaan julkisen talouden tehostamisen ulkopuolelle.
Talouskuria perustellaan vääjäämättömyydellä ja välttämättömyydellä, mitä se ei tietenkään ole. Meillä Suomessa on politiikassa vasemmistolaisempia elementtejä kuin monissa muissa maissa, mutta talouspolitiikan linja on hyvin samanlainen kaikilla puolueilla. Vasemmistoliitto on tällä hetkellä ainoa puolue, jolla on vaihtoehtoista visiota talouspolitiikasta.
Mediahuomio on keskittynyt hoiva-alojen, varsinkin sairaanhoitajien sekä lähi- ja perushoitajien työtaisteluihin. Millaisen aseman hoiva-alat ovat saaneet yhteiskunnallisessa keskustelussamme ja mediassa?
Hoiva-ala on palkkakeskustelun saimaannorppa. Sen arvo ja tärkeys on hirveän helppo nähdä ja ymmärtää. Useimmilla meistä on henkilökohtaisia kokemuksia hoivan tarpeesta. Se ei koske pelkästään lapsia, nuoria tai vanhoja, vaan jokaista jossain vaiheessa elämää. Tietenkin myös korona on tehnyt näkyväksi yhteiskunnan hoivakriisiä ja antanut varmasti legitimiteettiä hoitajien vaatimuksille.
On syytä ajatella hoitajien palkkavaatimuksia laajemman hoivakriisin kehyksessä. Hoivakriisi ei ole todellakaan syntynyt nyt korona-aikana eikä edes 2000-luvulla, vaan hiljalleen 1990-luvun lamasta lähtien, kun sosiaali- ja työllisyyspolitiikan suuntaa on muutettu. Universalismin periaatteita on heikennetty, ja on syntynyt pysyvä menokurin ja julkisen sektorin tehostamisen tila. Nyt aletaan ymmärtämään, että kun hoivaa tehostetaan riittävän paljon, se alkaa myös ehtyä.
Hoitajien työolot ovat nyt näkyvillä, mutta kriisi näkyy myös esimerkiksi koulutuspolitiikassa. Koulutusjärjestelmämme on muuttunut enemmän kilpailua suosivaksi, eikä se enää ole tasa-arvoa takaava järjestelmä. Koulutuspolitiikka suosii yhä enemmän niitä, joilla on jo valmiiksi hyvät lähtökohdat elämässä. Laajempi hoivan kriisi koskee kaikkia näitä aloja. Kun julkisia palveluja heikennetään, yhteiskunnan ja ihmisten tarpeet eivät suinkaan lakkaa olemasta, vaan esimerkiksi hoivaa ja hoivavastuuta siirretään yksityisen elämän piiriin palkattomaksi työksi.
On helppoa kannattaa hoitajien palkankorotuksia, mutta hoivakriisin kokonaisvaltainen ratkaiseminen tarkoittaa koko yhteiskuntamme ja taloutemme rakenteiden perusteellista mylläystä. Voi olla, että se on julkisen keskustelun aiheeksi liian vaikea – etenkin vaihtoehdottoman talouspolitiikan kontekstissa.
”Naisen euro” on niin kulunut fraasi, että sitä voi jo nimittää klišeeksi. Naisvaltaisten alojen palkat laahaavat silti miesvaltaisten alojen perässä. OECD:n mukaan Suomessa työmarkkinoiden segregaatio sukupuolen mukaan on Pohjoismaiden jyrkintä. Mistä se kertoo?
Siinä on taustalla monenlaisia asioita. Eräs niistä on hyvinvointivaltion rakentamisen ja sukupuolittuneen työnjaon pitkä historia. Suomessahan julkinen sektori on verrattain laaja, ja täällä naiset tekevät julkisella sektorilla monia sellaisia töitä, joita monessa muussa yhteiskunnassa naiset tekevät kotona palkatta. Niissä yhteiskunnissa tuo työ jää julkisen katseen ja politiikan ulkopuolelle.
Tämä sama asetelma heijastuu myös erilaisten alojen palkkaukseen. Suomessa helposti ajatellaan, että julkiset hoivapalvelut ovat eräänlaista kodinhoidon jatketta, joka ei vaadi erityistä ammattitaitoa. Se on hirveän ristiriitaista, koska Suomessa sosiaali- ja terveysalat sekä kasvatus ja koulutus ovat hyvin ammattimaistuneita aloja, jotka vaativat paljon koulutusta ja tehtäväkentät ovat laajoja.
Usein, jos puhun hoivasta, sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset saattavat kommentoida, ettei kyse ole mistään hoivasta, vaan ammattimaisesta ja vaikeasta työstä. Feministisessä taloustieteessä hoivalla viitataan kuitenkin laajemmin elämää uusintavaan työhön, joka pitää sisällään sekä hyvin professionaalista hoivaa että arkista, palkatonta hoivaa.
Monesti kuulee sanottavan, että palkkaerot ratkeaisivat sillä, että naiset alkaisivat tehdä parempia valintoja ja lakkaisivat valitsemasta matalapalkkaisia aloja. Ikään kuin ongelmana eivät olisi työelämän rakenteet vaan naisten henkilökohtaiset valinnat, jotka eivät nekään ole loppujen lopuksi kovinkaan henkilökohtaisia.
”Palkkaeroilla on pitkä, sukupuolittunut historiansa.”
Ei työelämän sukupuolittuneisuus ole myöskään mikään oikeutus tai selitys palkkaerolle. Palkkaeroilla on pitkä, sukupuolittunut historiansa. Ne eivät ole syntyneet tässä hetkessä töiden arvon rationaalisen ja objektiivisen arvioinnin tuloksena, vaan niiden juuret ovat siinä ajattelutavassa, jossa naisten työ on vähemmän arvokasta kuin miesten.
Hoiva-alat ovat julkisen sektorin budjeteissa suuri menoerä. Jos käytetään kulunutta kakkuvertausta, ovat hoiva-alat se kakku, jota jaetaan. Vientialat, jotka tuppaavat olemaan miesvaltaisia, taas käsitetään rahan tuojina ja alana, joka leipoo sen kakun. Miten tämä vaikuttaa käsitykseemme näillä aloilla tehtävästä työstä ja sen arvosta yhteiskunnalle?
Pohditaanpa kysymystä siitä, mikä on ”tuottavaa” ja mikä taas ”kuluttavaa”. Se on hirveän kapea ymmärrys taloudesta. Feministiset taloustieteilijät ovat tuoneet esille ajatusta siitä, että talous on kokonaisuus. Siinä kokonaisuudessa uusintava talous kannattelee kaikkea muuta taloudellista toimintaa. Uusintavaan talouteen kuuluvat hoiva, elämän ylläpitäminen, työvoiman tuottaminen ja ylläpitäminen sekä ympäristöstä huolehtiminen. Sen takia talouden tuottavuutta ja arvoa ei pitäisi edes mitata sillä, mikä tuottaa jotakin välitöntä rahallista hyötyä.
Hoivaa koskevaa julkista keskustelua hallitsee mielikuva siitä, että se on liian kallista, ja että sitä pitää aina tehostaa. Ajatus siitä, että hoiva on liian kallista, johtuu siitä, että yhteiskuntamme rakentuu järjestykselle, jossa naiset tuottavat hoivaa ilmaiseksi tai matalalla palkalla. Enenevästi sitä työtä tekevät myös maahanmuuttajat. Se on epätasa-arvoinen järjestelmä, ja nyt olemme saaneet nähdä, ettei se ole yhteiskunnan kannalta myöskään kestävä järjestelmä. Tällaisen järjestyksen varaan yhteiskunta kuitenkin nojaa.
Feministiset taloustieteilijät ja aktivistit ovat pyrkineet kääntämään talouden kieltä siten, että puhutaan hoivasta investointina tai sosiaalisena infrastruktuurina, jotta sille annettaisiin talouspoliittisessa keskustelussa erilainen merkitys. Se ei vain kuluta, vaan se myös tuottaa välttämättömiä ja arvokkaita asioita yhteiskunnalle.
On harhaanjohtavaa kutsua vain tietynlaista työtä arvoa tuottavaksi. Esimerkiksi hoitajien palkat palautuvat suoraan kulutuksen kautta yhteiskuntaan. Ei se ole mikään kaivo, jonne rahat menevät, eikä niitä saa sieltä enää koskaan pois.
Hoivan poliittisen talouden tutkimuksessa puhutaan siitä, että hoiva on aina jossain määrin kallista. Silloin, kun kustannuksia ei makseta julkisesta taloudesta, silloin hoivan tarjoajat maksavat kustannuksia menetettyinä tuloina ja kiristyvinä työehtoina. Myös hoivan tarpeessa olevat ihmiset maksavat ne kustannukset puutteellisena hoivana, tai tehostamisesta syntyneenä hoivavajeena.
Esimerkiksi amerikkalainen filosofi Nancy Fraser on puhunut hoivan ehtymisestä. Kapitalistinen talousjärjestelmä pyrkii jatkuvaan tehostamiseen, ja se ehdyttää oman toimintansa elinehtoja. Kun kustannukset koituvat liian suuriksi esimerkiksi hoivan tarjoajille tai sen vastaanottajille, hoiva voi ehtyä. Tässä hoiva-alan työvoimapula on aivan todellinen kysymys.
Yhteiskunta- ja talouskeskustelussa hoiva on politisoitunutta ja sukupuolittunutta. Hoiva-alojen naisvaltaisuus pyritään esittämään ”kutsumusammattina”. Mistä tällainen kertoo?
Se kertoo sukupuolijaosta, joka tuntuu hyvin vanhanaikaiselta meidän muuten niin tasa-arvoisena pidetyssä yhteiskunnassamme. Hoiva-alaan liittyy erityisesti sukupuolittuneita arvoja ja uskomuksia. Ajatellaan, että hoiva on naisille luontaista ja sukupuolen vuoksi sopivaa. Se taas liittyy väärinymmärrykseen hoivan ammatillisesta luonteesta: ajatellaan, että se on jotain, mitä naiset osaavat luonnostaan ja että se on naisille tilaisuus toteuttaa ”luontaista kutsumustaan”.
Sukupuolittuneisuuteen liittyy myös se, että hoivaajilta, ja naisilta yleisestikin, odotetaan nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Hoivatyötä kuuluisi tehdä valittamatta ja pienellä palkalla. Sen vuoksi hoitajien palkkavaatimukset eivät ole olleet riittävän voimakkaita tai niitä ei ole otettu vakavasti. Siksi olen ollut ilahtunut hoitajien periksiantamattomuudesta tässä työtaistelussa.
Naiset tekevät yhteiskunnassa muutenkin valtaosan näkymättömästä, palkattomasta hoivatyöstä. Naiset huolehtivat esimerkiksi perheissä lapsista selvästi miehiä enemmän. Miten tämä vaikuttaa käsitykseemme hoivasta?
Se tekee hoivasta kokonaisuudessaan näkymättömämpää ja aliarvostetumpaa, myös silloin, kun hoivaa tehdään palkkatyönä. Siihen liitetään mielikuvia hoivasta kodinhoidon jatkeena, ja siitä, että se kuuluu naisille ikään kuin automaattisesti.
Olen puhunut talousjärjestelmästämme ja siitä, miten hoivalle pitäisi antaa enemmän arvoa. Se on toki tärkeää, mutta tärkeä tasa-arvopoliittinen kysymys on sekin, että myös palkaton hoivatyö jakautuisi tasaisemmin sukupuolten ja yhteiskunnan eri jäsenten välillä. Tämän purkutyön pitäisi olla yhteiskunnan tasa-arvopolitiikan tärkeimpiä tehtäviä.
Hyvinvointipalvelujen tehostamisella ja alasajamisella on konkreettisia seurauksia myös palkattomaan hoivatyöhön, joka lisääntyy. Koronakevät 2020 ja koulujen sulkeminen oli herätyksenä monille perheille siihen, kuinka se vaikuttaa. Monet varmasti huomasivat, kuka perheissä kantaa kokonaisvastuuta hoivasta silloin, kun julkisia palveluita ei ole samalla tavalla saatavilla.
Usein ajatellaan, että hoivasta leikkaaminen on myös helppo tapa säästää julkisissa menoissa. Ajatellaan, että esimerkiksi terveydenhuollon kustannusten siirtäminen kodin vastuulle tulee halvaksi. Hoiva ei kuitenkaan ole koskaan ilmaista, vaan joku ne kustannukset aina maksaa. Kun palkaton hoivatyö lisääntyy, se heikentää hoivaajan – yleensä naisen – mahdollisuuksia tehdä palkkatyötä. Jos mietitään laajempaa hyvinvointivaltion ja poliittisen talouden muutosta, on sen ytimessä varsinkin naisten tekemän palkkatyön ja palkattoman työn tehostaminen. Se sitten johtaa siihen, että naiset paikkaavat palkattomalla työllään julkisen talouden heikennyksiä ja puutteita.
Puhuit aikaisemmin hoiva-alasta palkkakeskustelun saimaannorppana. Saimaannorpan suojelusta ryhdyttiin toden teolla puhumaan vasta silloin, kun norpat olivat kuolemassa sukupuuttoon. Onko hoivalle käymässä samoin?
Aivan kuten merkit saimaannorpan kuolemisesta sukupuuttoon, ovat hoivakriisin merkit olleet näkyvissä jo todella pitkään. Olemme kuitenkin hiljaisesti hyväksyneet julkisten sosiaali- ja terveyspalveluiden alas ajamisen. Nykyisin on esimerkiksi tullut aivan yleiseksi käytännöksi, että lapsille otetaan yksityinen terveysvakuutus. Julkisista terveyspalveluista on totuttu puhumaan sillä tavalla, että sinne ei pääse. Eihän tämä ole oikeasti kenellekään mikään yllätys.
”Julkisista terveyspalveluista on totuttu puhumaan sillä tavalla, että sinne ei pääse.”
Se ei ole kuitenkaan ollut julkisen keskustelun aihe osin sen takia, koska talouspoliittisen tehostamisen ja menokurin tavoitteet ovat olleet poliittisesti tärkeämpiä. Ensinnäkin se vaatisi aikamoista vallankumousta talousajattelussa, että hoiva asetettaisiin talousajattelun keskiöön. Toiseksi: jos julkisista palveluista maksettaisiin samassa suhteessa kuin vientialoista, sehän tulisi aivan käsittämättömän kalliiksi.
Loppujen lopuksi kysymys on siitä, että talousjärjestelmämme nojaa epätasa-arvoon.
uutiskirje 