Harvemmin tulee esille tällaista vammaispalvelulain epäkohtaa, joka liittyy ikääntymiseen. On paljon vammaisia henkilöitä, jotka ovat tehneet töitä pienellä palkalla tai tukityöllistettynä pitkän työuran. Heidän vammaisuutensa ei ole vaatinut varsinaisia yhteiskunnan tukitoimia paljonkaan. Näitä eivät nämä vammaiset ole halunneet itsekään hakea, vaikka se olisi heille varmaankin kuulunut. On luotettu omaan pärjäämiseen, sekä ystäviltä saatuun apuun.
Ikä on tuonut vammaiselle haasteita jokapäiväisen elämän toimissa. Erilaisten vammaispalveluiden hakeminen henkilölle on korkea kynnys, ja koska niitä ei ole ennenkään haettu, ei haeta nytkään.
Yhteiskunta näkee tässä vaiheessa nämä vammaiset ihmiset vain ikäihmisinä, joille pohditaan ainoastaan ikäihmisten palveluja. On selvä asia, että vammaisen ihmisen tarpeet poikkeavat täysin ikäihmisten palvelutarpeista ikääntymisessäkin.
Kukaan ei huomioi, että sama vammainen olisi voinut jo vuosia hakea monenlaista palveluja ja tukea yhteiskunnalta. Vammainen henkilö on maksanut yhteiskunnalle verot, maksut ja muut velvoitteet. Hän ei ole ollut kustannuserä yhteiskunnassamme.
Sitten on vielä lievästi vammaisten lasten ryhmä. Heidän tarpeensa ovat aivan samat kuin muilla samanikäisillä nuorilla. Heille yhteiskunnan tulisi järjestää mahdollisesti heidän ikäryhmäänsä kuuluvat palvelut, jotta he olisivat porukassa mukana.
Suurin ongelma on se, että nuori vammainen ei halua olla erilainen nuori. Siksi hän haluaa, jos mahdollista, olla ilman yhteiskunnan tukea. Hän haluaa elää, kuten muutkin nuoret, opiskella ja tulla yhteiskunnan veronmaksajaksi.
Palvelutarpeen arvioinnit tekee pienissä kunnissa yleensä vanhustenhuollon ammattilainen. Hän ei näe asiaa samalla tavalla kuin tulevaisuuteen tähtäävä nuori vammainen. Hiukan keventäen voisi sanoa, että nämä ammattilaiset voisivat elää näiden nuorten joukossa ennen nuorten vammaisten palvelusuunnitelmien tekoa.
Toivottavasti koko vammaisajattelu saadaan aivan uuteen uskoon alkavissa aluehallinnoissa.
Pertti Pokki
Laitila