Tietysti Madelene tunsi elämän traagiset puolet, kuoleman, pahoinvoinnin, itseinhon, niitähän jokainen ihminen kantaa sisällään syntymästä saakka. Mutta hän ei ollut alkuunkaan harjaantunut ymmärtämään ulkoista kurjuutta, hänellä ei ollut edes sanoja sille. [1]
Aika ajoin kulttuurinen keskiluokka havahtuu kaipaamaan autenttista työläiskulttuuria. Missä piileksivät uuden vuosituhannen väinölinnat, kysellään vuosikymmenestä toiseen.
Onhan näitä. On Noora Vallinkoski, joka on kirjoittanut lähiölapsuudesta Perno Mega City -romaanissa niin aistivoimaisesti, että hirvittää. On Hanna-Riikka Kuisma, joka on kuvannut ylisukupolvista huono-osaisuutta ja rakennemuutoksen häviäjiä Kerrostalossa, joskin hän on sanonut tulevansa mieluummin tituleeratuksi työttömyys- kuin työläiskirjailijaksi (KU 27.8.2021). On Iida Rauma, jonka Hävitys piirtää yhteiskunnan luokkasuhteita esiin muun muassa lapsiköyhyyden kautta. Omankin Kaiken jälkeen -esikoisromaanini henkilöhahmot ja miljööt ovat varsin työväenluokkaisia.
Kirjoittaminen on varsin luokkaistunutta toimintaa monestakin syystä. Useimpia niistä yhdistää raha. Ilman taloudellista vakautta ja vapautta on vaikeaa, usein mahdotonta, raivata aikaa kirjoittamiselleen. Jos esteenä ei ole kaiken ajan vievä palkkatyö, niin sitten on epävirallisesti tehtävä hoivatyö. Jos ei hoivatyö, niin byrokratia – työtönhän ei esimerkiksi voi kirjoittaa tulematta rangaistuksi, kuten Röyhkeys-työttömyysromaanin kirjoittanut Ossi Nyman on saanut nahoissaan tuta. [2]
”Kaikkein äärimmäisimmissä olosuhteissa elävillä ei kirjoittaminen ole huolista päällimmäisiä.”
Kaikkein äärimmäisimmissä olosuhteissa elävillä ei kirjoittaminen ole huolista päällimmäisiä. On yleisempää kuolla väkivaltaisesti tai huumeisiin kuin elää todeksi huikea selviytymistarina ja sitten vielä kirjoittaa siitä. Silti sellaisia ovat viime aikoina kirjoittaneet muun muassa rap-artisti Linda-Maria Raninen (ent. Roine) elämäkerrassaan Ei koira muttei mieskään ja Ruotsissa 2000-luvun taitteessa arvokuljetusryöstöjä tehtaillut suomalaissyntyinen Toni Tuunainen muistelmissaan Olin Ruotsin etsityin rikollinen. He ovat kuitenkin poikkeuksia, ja molempien kirjat olivat omaelämäkerrallisia.
Kuka tahansa ei päädy kirjailijaksi, vaikka talouspuoli olisikin miten kuten kunnossa. Myyttinen kovan elämän elänyt nero, joka jalostuu taiteilijaksi, on todellisuudessa huomattavasti harvinaisempi kuin Kallion ilmaisutaidon lukion käynyt kulttuuriperheen vesa, josta kaikkien ei niin suureksi yllätykseksi kasvaa kirjailija.
Näin ollen paljon inhimillistä jää pimentoon: ei vain teosten aiheissa ja käsittelytavoissa vaan myös niiden uloskoodauksen ja kontekstualisoinnin vaiheissa. Toki rakkaus ja kuolema ovat kaikkialla pohjimmiltaan samat, mutta yliannostus Hiltonissa nyt vain ei ole sama kuin yliannostus sillan alla.
Kirjallisuuden suhde työväenluokkaan ei silti ole niin ohut kuin monen muun taiteenlajin. Kiitos kirjastolaitoksen – ja sittemmin suoratoistopalveluiden, jotka ovat toisaalta nakertaneet taiteilijoiden tuloja – kirjallisuus ja musiikki ovat periaatteessa kenen tahansa tavoitettavissa. Kuka tahansa voi myös lainata kopion mistä tahansa musiikillisesta merkkiteoksesta ja kopio on yhtä aito kuin aito, mutta huussinseinän julisteessa taistelevat metsot eroavat paljon perusteellisemmalla tavalla aidosta.
Nina Kahman väitöskirjan Yhteiskuntaluokka ja maku (2011) mukaan luokka näkyy suomalaisessa yhteiskunnassa kovin vähän siinä, millaista kulttuuria kulutetaan. Määrissä ja aktiivisuudessa se sen sijaan näkyy: työväenluokka ei kuluttanut kulttuuria eikä ollut kiinnostunut siitä. Tosin saattoi myös olla, kuten Kahma arvioi, että jo kulttuurin määrittely sulki ulos työväenluokan kiinnostuksen kohteet. Tai sitten työväenluokka oli vain rehellisempää kuin keski- ja yläluokka, jotka ovat tottuneet esittämään itsensä kulturelleina riippumatta siitä, ovatko sitä.
Väitän, että työväenluokan ”ei kiinnosta” tai ”kiinnostaa perin harvoin” -ajatuksen taustalla on monien muiden muuttujien lisäksi se, että kulttuurituotteet – kuten nyt vaikka kirjallisuus – on suunnattu enimmäkseen keskiluokalle ja että ne kertovat keskiluokan elämästä iloineen ja suruineen. Kaunokirjallisuuden tarkoitus ei tietenkään ole yksinomaan tuottaa täydellisiä samaistumiskohteita lukijalleen, mutta tietyn yhteiskunta-avaruuden aliedustettuna oleminen on silmiinpistävää.
Se, millaista kirjallista ilmaisua – sanavalintoja, aiheita, näkökulmia – arvostetaan ja pidetään lähtökohtana, on vahvasti sidoksissa luokkaan. Se, millaista kirjallista ilmaisua rahoitetaan, on luokkakysymys par excellence. Ja se, millaista kirjallista ilmaisua julkaistaan, on luokkavastaus kysymykseen, miksei kirjallisuus – tilastollisesti ja keskimäärin – kiinnosta työväenluokkaa. Noora Vallinkoski on huomauttanut, että esimerkiksi Juha Vuorisen Juoppohullu-kirjoja ovat innostuneet lukemaan myös ne, jotka eivät muuten lue. [3]
Kun puhutaan työläiskirjallisuudesta, on tietysti määriteltävä tämä ”työläiskirjailija”. Yleensä työläiskirjailijalla tarkoitetaan kirjailijaa, joka kirjoittaa työväenluokasta (kuten Väinö Linna), mutta joskus myös kirjailijaa, jota työväenluokka lukee (kuten Juha Vuorista), joskus molempia (kuten Lauri Viita). Itse tarkoitan sillä yleisesti ottaen aihepiirejä, mutta tässä erityisesti kirjailijaa, joka tulee työväenluokasta. Näin ollen hyvin moni kirjailija itse asiassa on työläiskirjailija, vaikkei alleviivatusti.
Kulttuurinen käsitys työväenluokasta on aikansa elänyt. Useimmille työläiskirjailija on fetisistinen ihannekuva kultivoituneesta, valkoisesta, karskin syvällisestä heteromiehestä, itsesivistyneestä kirvesmiehestä tai tehdastyöläisestä, kuten Viita tai Linna. Ja mikäpä siinä, hehän ovat molemmat erinomaisia kirjailijoita. On kuitenkin paljon tekijyyksiä ja maailmoja tämän mielikuvan ulkopuolella, mutta silti ”työläiskirjallisuuden” – jota käsitettä Linna muuten itse arvosteli (HS Teema 5/2020) – sisäpuolella.
Tehtaissa ja satamissa työskentelevät duunarit ovat ilman muuta työväenluokkaa tänäkin päivänä, mutta niin ovat myös matalapalkkaiset hoito- ja hoiva-alojen työntekijät ja muut uusintavan työn tekijät, essential workers, sekä monet prekaarissa asemassa työskentelevät alasta riippumatta. Siirtotyöläisistä ja paperittomista puhumattakaan.
Työväenluokka on suhde ja rakenne, ei identiteetti. Siihen kuuluvat myös työttömät ja niin sanotut syrjäytyneet, joista kaikki puhuvat mielellään, mutta joita kukaan ei todellisuudessa halua tuntea.
Luokka on taustojen, nykytilanteen ja tulevaisuushorisontin summa. Sillä ei ole yhtä ainoaa oikeaa puhdaspiirteistä edustajaa. Työväenluokka ei ole mikään yksittäinen maku, elämäntapa eikä ideologia. Se on kaikkea muuta kuin yhtenäinen.
Toki aikojen alusta asti osa työväenluokasta on halunnut erottaa itsensä ”ryysyköyhälistöstä” ja korostaa kunnollisuuttaan, koska ei ole muutakaan millä mällätä. Mutta ei moraalilla ole luokan kanssa muuta tekemistä kuin se, että vasta kun on tarpeeksi rahaa, on varaa olla moraalinen: ”Ja faija opetti jo muksusta: moraali on rikkaiden luksusta.” [4] Ja toisaalta, jos on liikaa rahaa, on mahdotonta olla moraalinen. Valta turmelee, ja tutkimustenkin mukaan yläluokka on muita ahneempaa ja epäempaattisempaa [5].
Mitä työläiskirjallisuudelta sitten vaaditaan, että se sellaiseksi tunnistetaan? Pitääkö kirjoittaa viiteryhmänsä aina uudeksi johanneskoskelaksi? Miksi kirjoittaa erinomaisuudestaan ihmisenä ja kenelle? Todistellakseen sitä keskiluokalle, vai peräti rikkaille? Todistaakseen, että on arvonsa ihmisenä ansainnut? Sehän on politiikkaa eikä taidetta: kilpailua siitä, kenelle kuuluu eniten, joko ansiokkuutensa tai ylittämättömien kärsimystensä kautta.
Keskiluokalta tätä ei vaadita, koska he ovat lähtökohtaisesti oikeanlaisia. He saavat olla rikki, koska he eivät ole mauttomasti hajalla. Keskiluokkaisten äänet ja ongelmat kuuluvat kirjallisuudessa ihan hyvin. Mutta millainen on ei-miehinen prolen tai prekaarin ääni? Lähihoitajaromaani anyone? Lähihoitajaromaani?
Maailmassa on aika monta keskiluokkaista erokirjaa, joissa ulistaan yksin omistusasunnossa sellaisella alueella, jolla rahasta ei puhuta, koska sitä on tarpeeksi. Vähemmän muistan lukeneeni asunnottomien tai edes lähiöissä asuvien ihmissuhdeongelmista. Onhan jo lähiö eksoottinen miljöö, jota pitää erikseen alleviivata: lä-hi-ö-romaani.
”Maailmassa on aika monta keskiluokkaista erokirjaa, joissa ulistaan yksin omistusasunnossa alueella, jolla rahasta ei puhuta, koska sitä on tarpeeksi.”
Jos romaani sijoittuu vaikkapa Jakomäkeen, se nähdään ensisijaisesti Jakomäki-romaanina, vaikka se kertoisi erosta, kuolemasta, surusta, rakkaudesta, jumalasta tai maailmanlopusta. Jakomäkeen sijoittuva romaani ei voi olla yleisinhimillinen kertomus mistään näistä. Se tulee aina olemaan Jakomäki-romaani. Luokka läpsii litsareita poskille juuri silloin, kun yrittää katsoa sen ohi. Sitä ei voi kiertää, vaikka haluaisi. Luokkaa ei pääse pakoon ja se juuri on luokka.
Lihasta paperiksi tulleeseen työläiskirjallisuuteen liittyy kuitenkin myös toinen, vielä vaarallisempi sudenkuoppa: keskiluokka, jonka näpeissä kirjallisuus kaikkien muiden instituutioiden tavoin on, rakastaa ”tulin helvetistä ja selvisin” -tarinoita. Terapeuttien tavoin se rakastaa tarinoita, joissa prolet kertovat hirveistä kodeistaan ja kauheista vanhemmistaan, mutta tulevat lopulta keskiluokan pelastamiksi, hyväksytyksi osaksi sitä. Se rakastaa uhreja, jotka voi pelastaa luokkataustaltaan, kokemuksiltaan, perheeltään, elämältään.
Onnistunut luokkanousu ei mitenkään vaaranna keskiluokan maailmankuvaa, päinvastoin. Se edellyttää myös, että ihminen suostuu uhrin rooliin ja ikään kuin kääntää selkänsä juurilleen, siirtää lojaliteettinsa keskiluokkaan.
Tässä tarinassa keskiluokalla on tärkeä rooli: he ymmärtävät uhria ja auttavat tätä, koska he ovat niin avarakatseisia, inhimillisiä ja suvaitsevaisia, siis niin hyviä ihmisiä. Arto Salminen puki saman sanoiksi näin:
”Sää et muuta näe kuin sen minkä silmilläsi ja se on liian vähän. Sää et sitä huomaa että keskiluokka on tehnyt hyvyydestä hyveen. Niiden normeihin kuuluu hyvyys niin että se on jo pahe. Ne on saatanan vaarallisia kun ne on niin hyviä.” [6]
Kirjailijan ei pitäisi joutua sievistelemään. Mutta saadakseen tarinansa julki hänen on useimmiten kirjoitettava versio, jolla säilyttää hahmojensa ihmisarvo myös keskiluokkaisilla mittareilla mitattuna.
Työväenluokka siis kaunistelee tarinoitaan, koska ne luetaan helposti ilmaisuina siihen kuuluvien pahuudesta, huonoudesta ja täydellisestä epäonnistumisesta ihmisinä yleensä: inhimillisen pahuuden ruumiillistumisesta köyhinä ja alaluokkaisina ihmisinä.
”Työväenluokka kaunistelee tarinoitaan.”
Ongelma ei ole se, että kaikenlaisia ihmisiä on kaikissa luokissa, vaan että ominaisuudet palautetaan luokkaan niin, että ihminen on työväenluokkaa, koska on kurja ihminen, eikä niin, että luokka epätasa-arvoisena rakenteena aiheuttaisi inhimillistä kärsimystä.
Keskiluokan kertomukset ovat (sen itsensä mielestä) tietenkin yleisinhimillisiä ja kertovat ikuisista aiheista. Silloin, kun työläiskirja ei hiero luokan kurjuutta naamaan, se on keskiluokalle ihan vain kirja. Siksi Jakomäkeen sijoittuva romaani on aina pelkkä Jakomäki-romaani, mutta Ullanlinnaan sijoittuva ei ole Ullanlinna-romaani.
Keskiluokan kuvauksia elämästään ei lueta koskaan luokkakuvauksina. Prolekirjailijan kertomus taas luetaan sellaisena, koska se eroaa keskiluokasta. Puhutaan inhorealismista, vaikka kirjassa olisi ihan vain realismia. Puhutaan yhteiskunnallisesta kirjallisuudesta, ikään kuin keskiluokkainen kirjallisuus olisi yhteiskunnallisesti jotenkin neutraalia kirjallisuutta.
Jos oletetaan henkilö, joka ponnistaa jostain sellaisesta kuin työväenluokka edes toisella jalallaan ja yrittää olla jotain sellaista kuin kirjailija, on selätettävä maskottia kaipaavien pelastusintoisten lisäksi vielä ”omien” jantelaiset [7], jotka haluavat lyödä jokaisen vähänkin kohoavan pään takaisin samaan maan tomuun, missä itsekin ovat tottuneet ryömimään.
”Jantelaiset” lyövät paradoksilla: jos olet päätynyt kirjoittamaan julkisesti, olet jo saavuttanut tiettyjä etuja, olet muuttunut, et ole enää uskottava edustaja. Ja totta se onkin, vaikka Suomessa kirjoittamalla pikemminkin köyhtyy kuin rikastuu. Mutta senkö vuoksi pitäisi jättää kirjoittamatta? Todeta vain, että olisin kyllä uskottava kirjoittaja, jos siis kirjoittaisin?
Kirjoittaja, joka yrittää nousta jostain sellaisesta kuin työväenluokka suostumatta kenenkään maskotiksi ja työläisfantasioiden tyhjäksi tauluksi, saa tuta taustansa spleinausta ihmisiltä, jotka eivät edes tiedä siitä mitään. Totta on kuitenkin myös se, että kirjailija on kirjailija, vaikka olisikin saatanallisen köyhä kirjailija, eikä (ainakaan enää, ainakaan pelkästään) duunari, ei enää kuka-tahansa, vaikka muuta väittäisi. Hänellä on sosiaalista ja kulttuurista pääomaa, vaikka hän ei koskaan onnistuisi monetisoimaan siitä senttiäkään.
Tämän nakertavan ristiriidan ja luokkakodittomuuden tunnistavat tutkitustikin myös monet akateemisen koulutuksen hankkineet, joilla on työväenluokkainen tai agraari tausta. [8] Agraari siksi, että luokka ja (ainakin perifeerinen eli itäinen ja pohjoinen) maaseutu kietoutuvat suomalaisessa myöhään teollistuneessa yhteiskunnassa sangen monin tavoin toisiinsa.
Väitän, että Itä-Suomella ja Itä-Helsingillä on paljon enemmän yhteistä kuin Itä-Helsingillä ja Etelä-Helsingillä, vaikka tämän kiistävät kiihkeästi epäilemättä sekä itähelsinkiläiset että itäsuomalaiset. Sen uhallakin väitän, että periferia ja lähiö ovat usein henkisesti lähempänä toisiaan kuin lähiö ja keskusta: ne jakavat saman fyysisyyden, saman reunallaolon. Sellaista kuvaa osuvasti muun muassa Hanna Hauru Tämän kylän tarina -romaanissaan, jota ei osattu lukea luokkakuvauksena, koska se sijoittui periferiaan.
Oma ongelmansa on radikaalius. Taiteen ja kulttuurin areenoilla kun keskiluokka on se, joka voi nuorena turvallisesti leikkiä radikaalia, mutta palata aina omiensa pariin, sulkeutua establishmentin syleilyyn, ottaa itsestäänselvän paikkansa auringossa ja elellä ihan mukavasti heti, kun vallankumousspedeily tai köyhäily alkaa kyllästyttää.
Tästä ei pidä kuitenkaan vetää yleistä virhepäätelmää, että kaikki nuoret radikaalit olisivat keskiluokkaisia tai että kaikki radikaalit olisivat nuoria. Toki keskiluokan kakaroiden voi olla helpompi heittäytyä radikaaleiksi, koska esimerkiksi merkinnät viranomaisten rekistereissä eivät määritä heidän tulevaisuuttaan yhtä rankasti kuin työväenluokan lasten ja nuorten.
Työväenluokkaisen ihmisen ja kirjailijan radikaalius, silloin kun sellaista ilmenee, on pikemminkin käytännön sanelemaa. Se ei ole nuoruuden hairahdus, jolle hymähdellään jälkeenpäin kokkareilla ja seminaareissa. Se on ”työväenkirjailijan” hahmon vieraudessa, trendittömyydessä ja kiusallisuudessa muille. Useimmiten työväenluokasta ponnistavalle on eduksi olla näkymättömissä pikemmin kuin näkyvissä, koska mainstreamin maku – siis se, mikä on hyvää, tavoiteltavaa ja kaunista – määrittyy keskiluokan kautta.
Maku ei ole koskaan vain ”maku”, se on myös vallankäyttöä. Maku on arvon kasaamisen väline. Se ei ulotu vain esteettisiin asioihin, vaan olemisen tapaan, ruumiisiin ja niiden kantamiseen: ihmisiin hyvin olemuksellisesti, myös mielipiteisiin. Minuuden tuotteistumisen, kovenevan itsekontrollin, itsensä brändäämisen ja huomiotalouden aikana tämä tarkoittaa myös, että oikean maun täyttäminen tai sellaisen esittäminen on yhä useammin selvää rahaa.
Köyhälle ja työväenluokkaiselle ihmiselle tämä tarkoittaa, että hän on lähtökohtaisesti eli jo syntymässään alempiarvoiseksi määritelty. Se, mihin hän kasvaa ja miten hän oppii elämään, on jotain, mistä pitää kasvaa ulos. Keskiluokkainen kasvaa valmiiksi oikeanlaiseen makuun, oikeaan olemiseen.
Ja kun koko kulttuuri, kirjallisuus ja taide perustuvat oikeanlaisen eli keskiluokasta käsin määrittyvän maun ilmentämiselle, niin mitkä mahtavat olla työväenluokkaisen ihmisen edellytykset pärjätä näillä areenoilla?
Sosiologi Imogen Tyler on tutkinut brittiläisen valkoisen alaluokan kuvaamista mediassa: sitä, miten sitä moralisoidaan ja demonisoidaan. Alaluokka leimataan mauttomaksi ja mauttomuudella oikeutetaan eriarvoisuutta. Tutkija Katariina Mäkisen mukaan yksi vanhimpia tällaisia karikatyyrejä on valkoisen työväenluokkaisen naisen hahmo, jossa yhdistyvät holtiton lisääntyminen, vastuuton äitiys, ruumiillisuus, lihavuus, seksuaalisuus ja alkoholinkäyttö – sanalla sanoen kurittomuus [9].
Uusliberalismissa kurittomuus on yksi suurimpia syntejä. Naiseudelle köyhyys – ja kurittomuus – on erityisen tuhoisaa, koska koko naiseuden käsite on läpeensä keskiluokkainen. Miehille on olemassa rentun ja hobon romanttiset stereotypiat, mutta nainen on vain epäonnistunut, huono nainen. Umpisurkea ja vielä mautonkin. Sikäli kun hän on päätyy kirjallisiin esityksiin, hänelle käy huonosti.
Usein todella käykin.
Että kun nyt työläiskirjailijoiden perään kysellään, niin sinne he katosivat kuin muutkin työläiset. Hukkuivat töihin tai työttömyyteen. Katosivat periferioihin, jauhautuivat byrokratian rattaisiin, väsyivät matkalla, suljettiin laitoksiin, haudattiin liian aikaisin.
Ei potentiaalisilla työläiskirjailijoilla ole aikaa, voimia eikä riittävää, keskiluokalle tyypillistä itsetuntoa ”etsiä omaa ääntään” tai ”kehittyä taiteilijana”. Eivät he koe olevansa oikeutettuja sellaiseen, ei heitä ole opetettu ottamaan tilaa, vaan antamaan sitä. Unohtamaan turhat haaveilut, ne kun eivät leipää pöytään tuo.
”Keskiluokan arvostaman olemisen opettelu käy työstä ja vie aikaa.”
”Mutta eihän kaikki voi olla kiinni rahasta”, sanotaan. Ei kaikki olekaan. Potentiaalinen työväenkirjailija pähkäilee myös, miten luoda verkostoja, jos jo oma kieli, puhetapa, tapa olla ja kantaa itsensä rikkovat koodistoa. Keskiluokan arvostaman olemisen opettelu käy työstä ja vie aikaa. Se on kuitenkin opeteltava, jos aikoo olla vakavasti otettava, eikä muunlainen ihminen saa ääntään kuuluviin. Parempi siis opetella jauhamaan paskaa niissä kissanristiäisissä ja liioittelemaan tekemisiään.
Mutta miten vaihtoehtoiset todellisuudet tulevat koskaan ilmi, jos nähdyksi tuleminen edellyttää vallitsevien totuuksien edes jonkinasteista hyväksymistä ja jakamista?
Maailma ei tarvitse työväenkirjallisuutta vain siksi, että tarinoilla ja kuvauksilla on valtaa, eikä vain siksi, että kirjoittamalla kirjoitetaan ihmisiä ja todellisuuksia näkyviksi, tosiksi, oleviksi. Ei vain siksi, että lahjakkaat kirjoittajat pääsisivät luokkapositiosta huolimatta toteuttamaan itseään.
Työläiskirjallisuutta tarvitaan ennen kaikkea siksi, että pelkkään keskiluokkaisuuteen lukittautunut kirjallisuus on pidemmän päälle aivan helvetin tylsää.
Lähteet:
[1] Peter Høeg: Nainen ja apina. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi 1996.
[2] https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/201710162200463423
[4] Heikki Kuula: Mun nimi on Kuula, Blacksuami-albumi 2010
[5] https://news.berkeley.edu/2011/12/19/classandincome/
[6] Arto Salminen: Varasto. Wsoy 2011.
[7] ”Janten laki” teoksesta Axel Sandemose: Pakolainen ylittää jälkensä.
[8] http://www.doria.fi/handle/10024/104102
[9] Vasemmistofoorumin Oikeudenmukaisuus-luentosarja: 21.10.2013 Katariina Mäkinen: Epäoikeudenmukaisuus uusoikeistolaisessa puheessa.
uutiskirje 