Sodankylän Sattasessa asunut Eelis Apukka koki olevansa umpikujassa joulun alla vuonna 1931. Ammattiyhdistys- ja kommunistiaktiivi palasi kotiin Tammisaaren pakkotyölaitoksesta, jota poliittiset vangit kutsuivat Tammisaaren yliopistoksi, koska aikaa käytettiin marxilaisuuden opiskeluun. Tuomio oli tullut kumouksellisesta toiminnasta. Kotona vastassa oli työttömyys.
Uusi parempi elämä odottaisi rajan takana Neuvostoliitossa, joka oli sosialismia rakentava työväenvaltio. Hiihtomatka etappireittiä pitkin kesti kuusi päivää. Mukaan lähti veli Uula Apukka ja kaksi muuta miestä.
Eelis Apukan tarinalla olisi voinut olla samanlainen loppu kuin tuhansilla suomalaisilla yliloikkareilla. Stalinin ajan vainojen lisääntyessä 1930-luvulla monen matkan pää oli hidas kuolema vankileirillä tai nopea Sandarmohin, Krasnyi Borin ja Karhumäen joukkoteloituspaikoilla.
Eeliksen onnistui kuitenkin paeta yhdessä ystävänsä Oskari Mannisen kanssa Suomeen vuonna 1934. Marraskuussa matkaa tehtiin erämaiden halki pohjoisen hirmupakkasessa. Oskari Mannisen toinen jalka amputoitiin paleltumisvammojen vuoksi, mutta kummankin henki säilyi.
Eelis Apukka sai Suomessa puolentoista vuoden kuritushuonetuomion valtiopetoksen yrityksestä.
Kokemukset neuvostokommunismista eivät murtaneet hänen aatettaan. Apukka oli SKDL:n ja SKP:n jäsen, kunnanvaltuutettu ja toimi monissa muissakin luottamustehtävissä vankkana vasemmiston miehenä elämänsä loppuun asti.
Eeliksen pojantytär Miia Apukka kertoo ukkinsa vajaan kolmen vuoden reissusta neuvostojen maahan faktapohjaisessa romaanissaan Itään ja takaisin, joka ilmestyi syys-lokakuun vaihteessa. Taustaa ovat antaneet Etsivän keskuspoliisin seurantaraportit, kuulustelupöytäkirjat, kirjeet sekä aikakauden lehtikirjoitukset ja tutkimuskirjallisuus, jota on aivan viime vuosina ilmestynyt paljon.
Vankilasta kolhooseihin
Vuonna 1968 syntynyt viestintäammattilainen Miia Apukka oli kahdeksanvuotias, kun ukki kuoli 68-vuotiaana vuonna 1976. Hän muistaa ”Elkun” olleen hiljainen ja rauhallinen tosi vanhalta tuntunut mies, jolla oli himo oppia ja lukea. Mummolassa olikin ”hitosti” kirjoja.
Kokemuksistaan Neuvostoliitossa Eelis ei puhunut.
Kun matkalaiset pääsivät Neuvostoliiton puolelle kuuden päivän hiihtämisen jälkeen, ei vastaanotto ollut sellainen kuin oli kuviteltu. Suomalaisiin suhtauduttiin vakoilijoina. Ensin pidätetyn matkueen tarkoitusperiä selvitettiin Murmanskissa ja sen jälkeen Krestyn vankilassa Pietarissa.
Vapauduttuaan Eelis teki metsätöitä ensin Andoman ja sitten Vjetkan kolhoosissa, ja ehti asumaan vielä Petroskoissakin ennen pakomatkaa.
Metsätyö oli kovaa, ja normeja vielä kiristettiin, mutta työmenetelmät olivat silloisenkin länsimaisen mittapuun mukaan kehittymättömät. Lisäksi nälkä oli aina vieraana.
Kovvaa työtä teälä joutuu tekemään, jotta siihen nähen evväät pitäis olla sen mukaset, mutta ko ei oo. Emminä itekkään ihan tämmöstä oottanna, ko tänne lähin, mutta näillä on mäntävä, Hyytisen Joose kertoo romaanissa tulokkaille Andomassa.
Vieressä oli kyllä joki, josta pyytää talvella mateita, mutta kolhoosiherrat eivät antaneet lupaa kalastusprikaatille.
Vetävän tarinan lisäksi Miia Apukalla on erinomaisesti hallussa eri murteiden kirjoittaminen.
Rakkaustarina Eetin kanssa syntyi Vjetkassa
Pelkkää kurjuutta ei elämä Neuvostoliitossakaan ollut. Jo Suomessa valistusmiehenä toiminut Eelis toimi kolhooseissa kutsumustaan vastaavissa tehtävissä opintopiirin ja Punanurkan vetäjänä. Hän luennoi Marxin periaatteista ja Saksassa nousevasta fasismista.
Vjetkassa Eelis rakastui Edit Kiiskiseen, josta tuli Miia Apukan mummi. Eeti kuoli vasta vuonna 1996.
– Mummin muistan oikein hyvin. Hän oli sellainen veijari, aina oli vitsiä mielessä, Miia Apukka kertoo.
Epäluulot suomalaisia ja muita ei-venäläisiä kohtaan alkoivat kasvaa. Komento vaihtui ja koveni, koska oli tehty ”virheitä”.
Edit Kiiskinen oli Neuvostoliitossa töissä laillisesti Suomen passilla. Entisen miehensä perässä hän koukkasi Siperian kautta Karjalaan, jossa tapasi tulevan elämänkumppaninsa. Hän myös palasi edeltä Suomeen laillisesti.
Epäluulot suomalaisia ja muita ei-venäläisiä kohtaan alkoivat kasvaa. Komento vaihtui ja koveni, koska oli tehty ”virheitä”.
– Ja sitten on olemas sellanenki asia, ko kansallinen koostumus. Tiäräks sää ollenkaan, mitä sellanen oikeen tarkottaa?
– No empä voi sanoa, että tiiän.
– Se tarkottaa sitä, että meillä on perkele liikaa suamalaisia Vjetkassa! Ja vissiin koko Karjalassa! Ja että sellanen koostumus lua erellytyksiä natsionalistis-porvarilliselle ajattelulle ja lopulta vastavallankumoukselle, kontrrevaljuutsialle!
Suomalaisten joukosta paljastettiin ”spiooneja ja akitaattoreita”. Eeliksen tuttuja alkoi kadota.
– Mää oon kuullu, että tsekalla on sanonta: ”Ei oo syyttömiä, on vain huanosti tutkittuja”.
Miten siellä elettiin?
Suomalaisten vaiheista Stalinin Neuvostoliitossa tiedetään paljon alan tutkimuskirjallisuuden ansiosta. Tänä syksynä ovat ilmestyneet kirjat Neuvostoliitto muistoissa ja mielikuvissa, jonka ovat toimittaneet kulttuurihistorioitsijat Pia Koivunen ja Anna Helle ja kustantanut Suomalaisen kirjallisuuden seura, sekä historian professori Maria Lähteenmäen Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa (Gaudeamus).
Lisää tietoa tuottaa Kansallisarkiston tutkimushanke Suomalaiset Venäjällä 1917–1964.
Tutkimukset piirtävät kokonaiskuvaa. Miia Apukan Itään ja takaisin -romaanin ansio on kertoa yksittäisten ihmisten tasolla, millaista arkea kolhooseissa elettiin ja mitä puhuttiin ja miten ajateltiin. Miten toiveikkuus uudenlaisen yhteiskunnan rakentamisesta vaihtui pettymyksiin ja kuinka tuttujen miesten katoaminen nahkatakkisten miesten matkaan koettiin. Kirja on sekoitus totta ja mielikuvittelua.
Miia Apukka kiinnostui asiasta opiskeluaikanaan 1990-luvulla, mutta alkoi penkoa isovanhempiensa vaiheita kunnolla vasta viime vuosikymmenen puolivälissä. Avuksi tulivat juuri EK:n kuulustelupöytäkirjat ja muu arkistoaineisto. Kirjoitustyö alkoi vuonna 2019. Samaan aikaan hän aloitti Helsingin työväenopistossa luovan kirjoittamisen opinnot.
Alusta asti oli selvää, että Eelis Apukasta tulee romaani, ei tietokirja.
– En katsonut, että minulla olisi siihen oikein kapasiteettia eikä kiinnostustakaan. Tästä aiheesta on tehty todella hyviä teoksia ja aika paljonkin. Koin, että haluan antaa tilaa myös luovuudelle ja kirjoittaa aiheesta sellaisen teoksen, joka ehkä saisi jonkun toisenkin kiinnostumaan aiheesta. Minusta tämä on tosi tärkeä osa Suomen historiaa, josta ei ole kovin paljon ainakaan kaunokirjallisuutta. Ajattelin että jos kirjoitan niin jännittävän kirjan, että sitä jaksavat nuoretkin miehet lukea, niin se olisi aika kova juttu.
Ei armoa synnyinmaassa
Mikä sai nuoren miehen jättämään kaiken taakseen ja lähtemään kohti punaisen hämärän maaksi kutsuttua Neuvostoliittoa?
Vankeusrangaistuksen suoritettuaan ja asepalveluksesta vapauduttuaan Eelis Apukka palasi Sodankylään työttömyyteen.
– Uskon, ettei Eeliksellä ollut paljon vaihtoehtoja Tammisaaren jälkeen, pojantytär miettii.
– Siinä vaiheessa syksyllä 1931 lama oli kaikkein kovimmillaan Pohjois-Suomessa. Työttömyys oli hurjissa luvuissa ja Eelis mustalla listalla.
Apukka ehti jonkin aikaa toimia unelmatyössään uutisten hankkijana kommunistitaustaisessa Pohjolan Voimassa, mutta lehti lakkautettiin kommunistilakien perusteella vuonna 1930.
– Ilmeisesti Eelis koki siinä vaiheessa, että jos hän haluaa jonkinlaista muutosta elämään ja ehkä jopa haaveilemaansa korkeampaa opiskelua, niin ainoa suunta siihen on itä.
Työttömyyden lisäksi työntäviä tekijöitä olivat kokemukset lapuanliikkeen vainoista ja vankila-aika Tammisaaressa.
Työttömyyden lisäksi työntäviä tekijöitä olivat kokemukset lapuanliikkeen vainoista ja vankila-aika Tammisaaressa.
– Ne olivat varmasti radikalisoineet häntä ajattelemaan, että tässä maassa ei ole tulevaisuutta eikä armoa anneta.
Pettymyksen on täytynyt olla massiivinen, kun elämä ”työväenvaltiossa” oli kaikkea muuta kuin hän oli kuvitellut.
– Eeliksellä on varmasti ollut aika vahva ideologinen käsitys siitä, minkälainen tulevaisuuden pitäisi olla, ja hän on lähtenyt sitä etsimään. Ja vaikka miten paljon tulee lunta tupaan, elämänkatsomusta on vaikea muuttaa. Varsinkin paluu maitojunalla on viimeinen häpeä.
Keväällä 1934 Apukka, Oskari Manninen, Onni Puuska ja Edvin Heikkinen vangittiin ja passitettiin Pietariin Špalernajan vankilaan siitä, että heidän väitettiin kehottaneen työläisiä karkaamaan takaisin kotiin ja kehuneen Suomen oloja paremmiksi kuin Neuvostoliiton.
Syytettä ei voitu näyttää toteen, ja kuukauden kuluttua nelikko vapautettiin.
Joskus tuntuu, että siellä olis vankilassaki parempi, ko täällä vappauessa, Eelis puuskahtaa Suomesta ulkohuusissa veljelleen Uulalle, ja joutuu siitä myöhemmin tilille, koska ilmiantaja oli kuulolla.
Ihmisten mikrohistoria kiinnostaa
Eelis Apukka asui vielä Petroskoissa ja pääsi vähäksi aikaa uutisten kerääjäksi Karjalan Yleisradion radiolehteen. Pian seurasi kuitenkin lopputili ja siirto Petroskoin kirjapainon rakennustyömaalle.
Pakosuunnitelma alkoi hahmottua.
– Luulen, että laukaiseva tekijä siinä oli Eetin kohtaaminen. Että hänen täytyy rakentaa tulevaisuutta Eetin kanssa, ja täällä se ei onnistu.
Miia Apukasta kiinnostavinta on ihmisten mikrohistoria – miten ihmiset elivät ja kokivat sen ajan Neuvosto-Karjalassa. Se oli puutetta, kurjuutta ja vainoa, mutta myös onnea, iloa, huumoria, jatsia ja amerikkalaisen baseballin peluuta, kuten Ikitie-elokuvassa on kuvattu.
– Petroskoin seutu oli monikielinen ja -kulttuurinen, siellä on ollut niin paljon mielikuvitusta ruokkivaa ja kiehtovaa, että soisin mielelläni lukevani enemmänkin romaaneja tästä aiheesta.
Aatteestaan Eelis ei siis luopunut, vaikka hän oli kokenut kommunismin ja sosialismin rujoimmillaan. Miksi ei luopunut, se on Miia Apukasta mysteeri.
– Sitä varmaan lähdin alitajuisesti selvittämäänkin tällä kirjalla. Mikä on sellainen voima, joka antaa ihmisen kokea suurinpiirtein helvettiä kamalammat koettelemukset ja silti vielä säilyttää tietyn näkemyksensä siitä, että tämä aate voi kannatella ihmisten tulevaisuutta?
– En tiedä, pitääkö tämä paikkansa, mutta sellaiseen johtopäätökseen olen tullut, että Eeliksen näkökulmasta se tietty pienemmän puolella oleminen ja sosialismin periaatteet veivät häntä eteenpäin näiden kokemusten jälkeenkin. Usko siitä, että sosialismissa voisi kuitenkin olla jonkinlainen mahdollisuus ihmiskunnalle.
Miia Apukka: Itään ja takaisin. 332 sivua, Kirjokansi.
uutiskirje 
