Tampereen historiassa on häivähdystä vahvemmin punaista väriä. Kevään 1918 taisteluissa Tampereesta tuli punaisten päälinnake, itsenäisyyden alusta alkaen se oli vasemmistoenemmistöinen proletaarikaupunki – ja kutsuttiinpa Tampereen yliopistoakin 1970-luvulla ”punaiseksi yliopistoksi”.
Journalismin tutkija Pentti Raittila (s. 1950) luotaa Vasemman laidan toisinajattelijat -teoksessaan Tampereen historian punaisempia kaistaleita – eräiltä kiintoisilta osiltaan. Pääosassa ovat kaksi lehtimiestä, Taisto Harra (1924–1996) ja Mauri Sirnö (1939–1997), jotka työskentelivät keskeisissä rooleissa SKDL:n tamperelaisessa Hämeen Yhteistyö -lehdessä – Harra päätoimittajanakin 1975–1981.
Heidän elämäkertaansa Raittila ei tavoittele, merkittävimpien työvaiheiden kuvausta kumminkin. Samalla kirja esittää näkökulmia SKP:n skismoihin ja sisäiseen hajaannukseen 1960-luvulta lähtien.
Useilta aikalaishaastateltavilta irtoaa hienoja pikapiirtoja ihmisistä ja tilanteista.
Eräänlaisena sivupäähenkilönä, tapahtumanäyttämönä, esiintyy Hämeen Yhteistyö. Harra ja Sirnö aloittivat työt 1960-luvun taitteen ”Hämyrissä”, rivitoimittajina ensin, mutta pian kumpikin erikoistui omimmille alueilleen, pakinoitsijoiksi ja politiikan kommentaattoreiksi.
Harra käytti Torvinen-nimimerkkiään ja Sirnö kokosi Kulttuuririntama-palstaansa, ja molemmat kirjoittivat paljon. Työteliäintä aikaa oli 1960-luku.
Taustaltaan kumpikin kuului köyhälistöön. Harra oli kouluttautumaton rakennustyömies, laveasti lukenut itseopiskelija Tampereelta. Sirnö oli pientilan poika Leppävirralta Pohjois-Savosta, yhteiskunnallisen korkeakoulun opiskelija, joka kaksikymppisenä heittäytyi lehtimieheksi.
Raittilan lähteiden ja omien muistikuvien mukaan – hän itsekin oli Hämyrissä 1970-luvulla – Harra oli sosiaalisesti vetäytyvämpi, töksähtävä epäkohteliaaksi asti, näki juonia ympärillään ja juonitteli itsekin. Hän oli peluri, takahuonetaktikko. Taasen Sirnö, ”Masi”, piti yllä suhteita moniaalle, räiskähteli, piruili ja heitti huulta avoimemmin. He erosivat kirjoitustyyliltään – sikäli silti onnekkaasti, että lukeutuivat journalistisen sanankäytön taitajiin. Teksteissä on yhä mainiota vetoa.
Kirjan idean kannalta keskeistä on, että kaksikko ajautui poliittisiksi vastapuoliksi. Työpaikka ja puolue oli sama, suunnat vastakkaisia. Harrasta kehkeytyi vuonna 1966 uusitun puoluejohdon kriitikko, sittemmin ”taistolainen” – tosin niillä erikoisilla tamperelaisilla kierteillä, joita Raittila osuvasti valottaa. Sirnö peesasi puolueen nykyaikaistajia, tosin omin persoonallisin maustein hänkin.
Pitkin 1960-lukua, kun vasemmisto kirjavoitui uusin impulssein, Harra linnoittautui skeptisiin asemiin. Hän puolusti leniniläistä puoluetta ja proletariaatin diktatuuria – aikana, jona SKP:ssä kyseenalaistettiin näitä auktorisoituja oppeja. Samaan aikaan Sirnö oli kulttuuriradikaali, joka otti nuoria radikaaleja varsin suopeasti vastaan. Surukseen hän myöhemmin näki monen heistä luisuvan taistolaiseksi.
Jos Harra nojasi Tampereen suurten tehtaiden proletaareihin, Sirnö haki avauksia sivistyneistöön, tiede- ja kulttuurijengiin päin. Myös kunnallispolitiikka oli Sirnön kenttää.
SKP:n osapuolisotaa Raittila kuvaa kahden miehen ja heidän artikkeliensa sisällön kautta. Lehden arkisto on kammattu prikulleen, mikä tuo tekstiin paitsi luotettavaa osin pikkutarkkaakin sävyä. Jälkimmäistä keventää se, että enimmät lehtisitaatit kuvaavat asioita kiinnostavasti, jopa herkullisin näyttein.
Vajoamatta detaljien mereen voi todeta, että Hämeen Yhteistyön riidoista, toimittajalakosta 1971 ja vuoden 1977 Tampereen ”eheytyssopimuksesta” Raittila piirtää uskottavan ja tasapuolisen jälkikuvan. Esimerkiksi poikkeuksellisen ”eheytyksen” kuviot hän esittää tavalla, joka antaa kunnon lisiä SKP:n ja vasemmiston lähihistoriaan.
Asioita ylipäänsä katsotaan yksilö- ja ryhmämotiivien prisman läpi. Moni juttu meni Tampereella toisin kuin muualla Suomessa.
Pääkaksikon rinnalla esiintyy joukko muita toimittajia ja poliitikkoja. Hämyrin päätoimittajana toimi Keijo Savolainen, vaikuttava ja arvovaltainen hahmo, joka jätti riitojen painaman lehden 1968 ja siirtyi Yleisradioon. SKP:n piirisihteeri Esko Malmberg pysyi lehden tiukkana vastapelurina monissa käänteissä. SKDL:n uudistajista taistolaisuuteen kääntynyt Rauno Setälä käväisi päätoimittajana.
Useilta aikalaishaastateltavilta irtoaa hienoja pikapiirtoja ihmisistä ja tilanteista. Taistolaisten ylimpiä johtosuhteitakin valaistaan.
Etukäteen hivenen epäilin tällaisen kirjan, sanoisinko ”kaksoiskuvan”, onnistumisen mahdollisuutta. Teoksen luettuani on ilo myöntää, että jollain omintakeisella tavalla se saavuttaa tavoitteitaan. Taisto Harrasta, Mauri Sirnöstä, Hämeen Yhteistyöstä ja ylipäänsä tamperelaisista vasemmistoliikkeistä saadaan relevanttia uutta tietoa.
Yli 500 sivun mittaisenakin Vasemman laidan toisinajattelijat säilyttää helppolukuisuuden, ja se on paikoin jännittäväksi asti yltävä teos. Pentti Raittila on tehnyt palveluksen historian tuntemukselle.
Pentti Raittila: Vasemman laidan toisinajattelijat. Taisto Harra ja Mauri Sirnö kommunistisina journalisteina ja poliitikkoina Tampereella 1960–1980-luvuilla. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura. 557 sivua.
Kirjoittaja on Kivääri vai äänestyslippu? -väitöksessään tutkinut SKP:n hajaannusta 1960-luvulla.
uutiskirje 
