Palefacena tunnetun Karri Miettisen maaliskuussa ilmestyvä kymmenes albumi Autofiktio on ehkä hieman yllättäenkin melko tyylipuhdasta ysäri-boombapia. Mutta kuinka autofiktiivinen se on?
– Kyllä se leikittelee tämän asian kanssa. Kahvi ja fernetti on omaelämäkerrallinen biisi siitä, kun tapasin mun vaimon. Koulukiusausbiisissä Jonain päivänä on toisessa versessä jokin tarttumapinta. Tarina on fiktiivinen ja sai inspiraation Koskelan murhasta. Väinämöinen on ilman muuta omaelämäkerrallinen biisi.
Niin ikään Miehet ei itke -sinkkulohkaisun tragedia on oikeasti tapahtunut, Hämeenlinnassa lama-aikaan. Tapahtumia vain on muutettu.
– Mikä susta tulee isona on mun oikeista lapsista kertova biisi. Sitä mä pidän jonkinlaisena kruununjalokivenä tällä albumilla.
Artisti arvioi, että levy on ehkä yllättävänkin autofiktiivinen, mutta ei täysin.
– Jako on perinteisesti ollut tosi tarkka sekä räpissä että kirjallisuudessa, vaikka omaelämäkerrallisuutta ja fiktiota on todellisuudessa aina sekoitettu keskenään. Autofiktio on enemmänkin näkökulma ja kirjallisuudessa myös markkinointikikka, joka kutkuttaa ihmisten uteliaisuutta, kun ne alkavat spekuloimaan, että onko tämä nyt totta vai ei. Se on vähän ärsyttäväkin sana! Ja sen takia sopii myös levyn nimeksi. Se herättää kysymyksiä.
Etenkin miesten roolimallit ovat helvetin itsekeskeisiä.
Palefacen mukaan räpistä noin 90–95 prosenttia on selkeästi ”omaelämäkerrallista realityräppiä”, loput ”kaunokirjallista story tellingiä”. Näiden erottamiseen toisistaan tarvitaan joskus harjaantunutta korvaa.
– Odotusarvo on aina se, että kerrotaan omasta elämästä ja näkökulmasta. Räppihän on voimakkaasti minämuotoista ja individualistista. Mutta joku Spice 1 tai Ice-T gangstoina, eiväthän ne ole oikeasti… Mutta sitten taas osa räppäreistä on. Aika vähän sellaista mielikuvitusräppiä kuitenkaan on, missä runoilijan mieli luo tarinoita.
Paleface kertoo tuottaja MD$:n (Santeri Kauppinen) kannustaneen alusta asti tekemään albumin kappaleita vahvasti tarinallisuuden kautta.
– Räpissä on mielenkiintoista sekin, että puhuttelua, persoonaa ja näkökulmaa voi vaihtaa kesken biisin, ja tätä olenkin albumilla paljon käyttänyt. Ei populaarimusiikissa muuten ole sellaista, että teit mulle kotiviinin, ja yhtäkkiä vaihdetaan näkökulmaa.
Levyn arkisissa pienissä tarinoissa on vahvasti läsnä myös lapsinäkökulma.
– Se on luonnollista tämän ikäisenä, kun on omat lapset. Ja kun katsoo tätä yhteiskuntaa ja räppiä populaarikulttuuri-ilmiönä, trendinä ja uravalintana nuorille… Näin lainausmerkeissä OG:na tai vanhana kääpänä kun miettii nuorten arvomaailmaa, niin en voi sanoa, että olisin varsinaisesti riemuissani, kun Cledos istuu liikkuvan auton tuulilasilla Puotilan sillalla, Paleface naurahtaa.
Huumeparonit nuorisoidoleina
Albumilla on ehkä yllättävänkin paljon huumepoliittisia kommentteja.
– Ehkä tämä kilpistyy siihen huumediileribiisiin, et ”jos oot ollu vähän allapäin, mulle voi aina soittaa…” Se on laajempi yhteiskunnallinen kommentti huumesodasta ja myös huumekauppiaan ammatista uravalintana, mitä populaarikulttuuri ja true crime omalla tavallaan tuovat esiin. Se on todella kieroutunutta.
Levyn huumepoliittisin statement-kaksikko on Kuuluisat viimeiset sanat ja Umpikujii.
– Jälkimmäinen kertoo tarinan sen katunarkkarin näkökulmasta, joka maksaa siitä kaikkein karmeimman hinnan. On älytöntä, että huumekysymys on rikosoikeudellinen asia, jonka fokuksessa on addikti. Rakenteet ovat sellaiset, että sehän korruptoi poliisinkin. Kokaiini menee vallan huipulle asti yhteiskunnassa. Jos sä rakennat Porvooseen omakotitaloja, niin ethän sä mitään hasista myy, sen nyt lapsikin tietää.
Oikeastaan vallalla on sellainen kokaiinipsyyke.
Paleface toteaa, että selvästikään valittu linja ei ole toiminut kovinkaan hyvin. Huumeita on halvemmin ja helpommin saatavilla kuin vielä koskaan aiemmin.
– Kyllä mä myös ymmärrän, että jos kundit saavat ostettua 70 eurolla gramman kokaa ja myytyä sen 120 eurolla eteenpäin, tilanne ei varsinaisesti kannusta menemään töihin.
Nykyajan käsitys menestyksestä painottaa äkkirikastumista. Paleface näkee räpin vaikuttaneen siihen paljon.
– Etenkin miesten roolimallit ovat helvetin itsekeskeisiä. Oikeastaan vallalla on kokaiinipsyyke, talousoikeiston vähän niin kuin sellainen, että vittu kato mun sormuksia ja nopeat syövät hitaat… Onhan se populaarimusiikissa ja räpissä vahvasti läsnä. Se on myös iso antiteesi tälle musalle, minkä parissa mä olen kasvanut, Paleface sanoo.
– Public Enemy, KRS One… Jopa Ice-T puhuu siitä, ei sen gangstastooreissa mene koskaan lopulta hyvin. Tämä on tosi käpy läppä, mutta 1980-luvun kultakauden räppi oli sitä, että hei, älä polta crackia.
Toisaalta artisti näkee leveilyräpillä olleen positiivisiakin vaikutuksia.
– Sellainen ihmeellinen orjakansan nöyristely on toisaalta jäänyt pois. Kekkoslovakiassa tuli turpaan, jos aloit lesoilemaan. Onhan se ero järkyttävä johonkin Mikael Gabrieliin ja näihin junnuihin, jotka tulevat takki auki.
Jokainen etsii onnea tavallaan
Uuden levyn syvin olemus tiivistyy Palefacen mielestä Etitään onnee -kappaleeseen.
– Nämähän ovat vain inhimillisiä tarinoita ihmisistä, jotka yrittävät selviytyä, olivat olosuhteet kuinka ikävät hyvänsä. Se huumediilerikin etsii onnea, vaikka vähän vääristyneellä tavalla.
Kappaleessa esiintyvät artistin molemmat tyttäret. Toinen puhuu introssa, toinen laulaa.
– Kymmenvuotiaana, kelaa mikä saundi! En saanut sitä itse menemään, niin tyttö sanoi, että sen pitää mennä näin. Ojensin sitten mikin sille, Paleface nauraa.
Alusta asti oli selvää, että tällä kertaa tehdään niin sanotusti perinteinen räppilevy.
– Se on ihan Santerin ansiota, että oltiin koko ajan siellä alkulähteillä. Moni voisi ajatella, että tämä olisi epätodennäköinen yhdistelmä. Kuulin hänestä ekan kerran Kevin Tandun Rokkaa ny -remixissä, missä oli Davo-ukki. Laita sinne, että Santerin taiteilijanimi oli silloin Shorty Boy Kauppinen!
Yhteistyö lähti hyvin käyntiin.
– Tavattiin ja vuokrattiin mökki, tehtiin tyhjästä neljä biisiä, ja ne ovat kaikki tuolla levyllä. Santeri on helvetin musikaalinen tyyppi ja osaa soinnuttaa, kun valtaosa räppituottajista on luvalla sanoen nuottikuuroa possea.
Kun nyt alkulähteillä ollaan, on pakko kysyä, diggaako artisti uudemmasta suomalaisesta perinteisiin nojaavasta räpistä.
– Hyrysysy on erittäin spessu, ehkä vähän vanhan Ceebrolisticsin kuuloinen… Olin heti että fuck, tässä on jotain! Hyvin voimakkaasti hiphopin perinteissä kiinni oleva juttu, mutta vähän sellainen erikoinen. KähinäPatella on myös tosi hyvä meininki. Ja Hegemonialla, vaikka ne eivät olekaan niin junnuja enää. Tosin on sanottava myös, että olen snadisti allerginen MPC-boombap-larpille. Useinhan me nähdään sellaset asiat mageina, mitä me ei olla itse eletty.
Kekkoslovakiassa tuli turpaan, jos aloit lesoilemaan.
Paleface toteaa suomiräpin olevan nykyisin varsin monipuolista.
– Suomalainen hiphop-skene on ollut perinteisesti merkillepantavan valkoista, ja siinä tosi poikkeuksellista. Jos katsotaan vaikka Ranskaa, Saksaa ja Ruotsia, niin räppi on ollut maahanmuuttajien hallussa jo sieltä 1980-luvulta asti. Toki täälläkin oli Raymond Ebanks ja muutamia muita jo Lepakko-skenessä, mutta pääpiirteittäin suomiräppi on ollut valkoisten poikien meininkiä.
Laskutavasta riippuen, nyt tulossa olevan suomiräpin neljäs aalto on hieman toista.
– Onhan se huikeaa katsoa jotain PastoriPiken menoa ja posseträkkejä. Ege Zulu on poikkeuksellisen kova, hän tekee tosi näkemyksellistä musaa ja tuo jonkin selvästi aivan erilaisen estetiikan tähän juttuun. Hassan Maikal on ihan helvetin kova artistina ja kiinnostava tyyppi, sillähän ei ole ollut helpoin tie tehdä tätä ikään kuin kahden kulttuurin välissä. Sitten on tietysti räppäävät naiset. Ennen oli Mariska ja Yavis, mutta nyt voin näyttää lapsille Adikian Koskematon-musavideon, jolla on kahdeksan räppäävää naista. Silti tietysti ne viisi tai kymmenen isointa artistia ovat niitä valkoisia poikia, kuten tähänkin asti.
Valittu vasemmistolaisuus
Paleface tunnetaan artistina, joka ottaa ahkerasti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Miten tietoinen valinta artistilta on ollut profiloitua vahvasti poliittisesti?
– Siinä on sekä tietoista päätöstä että ajautumista. Totta kai olen aina ollut tietoinen antamistani viesteistä, mutta jonkinlainen taitepiste oli se Emme suostu pelkäämään (Loldiers Anthem) -sinkku ja mielenosoitus.
Kappale on suomenkielinen versio irlantilaisesta Come Out, Ye Black and Tans -biisistä ja kunnianosoitus Soldiers of Odin -ryhmiä parodioineelle Loldiers of Odin -ryhmälle. Helsingissä syksyllä 2016 järjestetty Peli poikki -mielenosoitus vastusti katuväkivaltaa ja rasismia keräten eri arvioiden mukaan 15 000–20 000 osallistujaa.
– Olihan jo Helsinki–Shangri-La omanlaisensa statement, mutta se internetin syvempien pimeiden loukkojen maalitaulu musta tuli vasta Emme suostu pelkäämään jälkeen. Mutta mun oli pakko tehdä se. Se on tosi kusinen, hirveä ja ahdistava asema olla, mutta se on myös aktivistin rooli. Ei aktivismi ole mitään selkääntaputtelua ja paistattelua. Jos asetat itsesi todella alttiiksi, se tarkoittaa tappouhkauksia. Siitä on kaikenlainen naamailu aika kaukana, se on tosi raffi juttu.
Samaan hengenvetoon Paleface sanoo jo tottuneensa tähän asemaan. Aluksi vastareaktion voimakkuus kuitenkin yllätti.
– Sain Kemin odineilta kuvan jääkaappipakastimen kokoisista ukoista leijonakoruineen ja viestin, että tuu Kemiin, niin me käännetään sun keikkabussi ympäri. No mä menin sinne sitten keikalle, mutta ei niitä näkynyt.
Se on tosi kusinen, hirveä ja ahdistava asema olla.
Nettihörhöjen maalitauluksi päätyminen huipentui Palefacen vastaiseen mielenosoitukseen tämän synnyinkaupungissa Järvenpäässä.
– Siellä olivat kaikki internetin sakeimmat tyypit. Niillä oli jopa sellainen lakana, missä luki Pale Faces Matter! Se vaatii jo aikamoista mental gymnastics… Se oli ehkä sellainen kulminaatiopiste, että ei oo todellista.
Artisti tunnistaa itsestään tulleen ”suvakkikuvastossa” tietynlaisen hahmon. Sellaisen, jonka niskaan on helppo kipata törkyä.
– Mä oon joku semmonen rööri, että aina kun vituttaa, niin mulle laitetaan viestiä. Onhan se itseaiheutettua sillä tavalla, etten mä ole pelännyt erilaisten statementien esittämistä. Ja olen mä kuitenkin jonkinlaisessa valta-asemassa, mulla on platformi ja käytän tööttiä, mutta onhan se silti täysin kohtuutonta. Mulla on sivukaupalla screencaptureita niistä ”sä oot jo kuopassa” -jutuista. Mutta kyllä mä sen kestän. Ajattelen, että monet naiset joutuvat ehkä vielä vittumaisemman palautteen kohteeksi, varsinkin jos ovat jossain vähemmistöpositiossa.
Mutta miten ylemmän keskiluokan kodin kasvatista oikein tuli vasemmistolainen taiteilija ja aktivisti?
– Vasemmistoahan on monenlaista. Mä olen tyylipuhdas ideologinen vasemmistolainen, jolla ei ole verissä saatua työväenluokkaisuutta. Mutta mulla on jokin semmoinen oikeudenmukaisuuden taju ollut pienestä asti. Vahva kokemus oli myös se, kun olin halvaantuneena viidennellä luokalla.
Taustalla oli Guillain-Barrén oireyhtymä, joka vei väliaikaisesti kävelykyvyn.
– Ymmärsin, että ihmiset eivät voi päättää omia lähtökohtiaan. Meillä oli myös sellainen friikki kaveriporukka… Ja oli hyvin intuitiivinen juttu mennä kohti jotain punkkia ja sitä aktivismia, mikä sieltä tuli. Ja kyllä mulle resonoivat hyvin voimakkaasti hiphopin yhteiskunnalliset viestit. Sieltä se jostain varmaan tuli.
uutiskirje 