Näin vaalien alla keskustelu työperäisestä maahanmuutosta käy kiivaana. Päässäni on yhä useammin soinut Sannin biisin sanoin ”että mitähän vittua”.
Oma isäni muutti työn perässä Suomeen 2000-luvulla. Hän olikin lääkäri, joten paperisodasta ja kaikesta muusta huolimatta hän lopulta pääsi Suomeen. Ei kuitenkaan suoraan lääkäriksi. Pitihän isänkin oppia suomen kieltä, joten hän toimi pitkään tiskarina.
Muutama vuosi sitten muutin perässä. Muistan, kun lentokone laskeutui sunnuntaisena pakkasyönä Helsinki–Vantaalle. Halusin silti heti seuraavana aamuna mennä suomalaiseen kouluun. Olen aina rakastanut opiskelua ja saanut stipendejä, myös Sri Lankassa. Muutama vuosi myöhemmin kävin lukion.
Haluan työn, jossa minua ei nähdä vain ”kiintiömamuna”.
Työelämässä olen ollut 16-vuotiaasta asti. Elämässäni on tuon jälkeen ollut yksi kesä, kun en ole ollut töissä.
Avainsana oli sopeutuminen, mikä vei oman aikansa, mutta vielä enemmän kielitaito. Tuppukylässä, jossa ensin asuin, ei ollut juurikaan toisia maahanmuuttajia, joten vietin aikani paljon suomalaisten nuorison parissa, jossa he korjasivat kieltäni. Nuorena on vielä helppo oppia.
Kuten muillekin poc-nuorille (people of colour), minullekin opot suosittelivat muun muassa lähihoitajan ammattia. Kukaan ei osannut sanoa, että ”olisko tällainen, kun olet selvästikin hyvä tässä”.
Sittemmin olen tehnyt monia erilaisia töitä, ansioluetteloni olisi kaikki ne mukaan lukien useampisivuinen. Mutta oma ala on vieläkin hakusessa.
Lukion päättymisestä on jo kymmenen vuotta. Yhä haluan työn, jossa minua ei nähdä vain ”kiintiömamuna”, vaan työn, jossa viihdyn samanmielisten luovien ihmisten kanssa ja saan oikeasti hyvän palkan osaamiseeni nähden.
Perinteisten ‘’oma-aloitteinen, tilannetajuinen, joustava, luotettava’’ -vaatimusten lisäksi puhun neljää kieltä ja minulla on pelisilmää. Olen tehnyt hommia Ylelle. Olen kirjoittanut kirjan, käynyt medialeirin, armeijan ja what not.
Silti, yhäkin kun haen töihin, saan vain ”kiitos hakemuksestasi, mutta valintamme ei nyt kohdistunut sinuun”. Tai lohduttavasti ”kiitos hakemuksestasi, se erottui positiivisesti, mutta”… Syyksi sanotaan usein, että minulta puuttuu kokemus alalta. Sen sijaan olen nopea oppimaan ja motivaatiota löytyy.
En olisi halunnut uskoa, että vuoden 2023 Suomessa kohtaan rasismia työnhakuprosessissa. Nykyään on jopa trendikästä ottaa poc-ihmisiä töihin, jotta voi laittaa kotisivuilleen kuvan työntekijästä hymyilemässä väkinäisesti ja sanoa, että ollaan vastuullinen yritys, kun meillä on tämä värillinen (usein mixed) henkilö töissä.
Olen siis jäänyt aikamoiseen loukkuun. Haen työhön, josta ei ole kokemusta, koska en pääse hankkimaan sitä. Palaan tekemään asiakaspalvelu- ja kassaduuneja.
Sinun tumma Wolt-kuskisi voi olla kotimaassaan kemisti.
Tai jos työhön onnistun pääsemään, usein huomaan jälkikäteen tulleeni kusetetuksi palkka-asioissa. Tätä tapahtuu varsinkin tapahtumatuotanto- ja media-alalla. Omien oikeuksiensa kanssa saa olla helvetin hereillä.
Olen kyllästynyt siihen, että vaikka minulla on kykyä sopeutua tilanteeseen kuin tilanteeseen, oikeasti hyviä vuorovaikutustaitoja ja ammattikorkeakoulututkinto, en silti kelpaa minnekään. Samankaltainen tilanne on erään ystäväni poikaystävällä, jonka slaavilainen nimi tuntuu torppaavan töihin pääsyn. Mies on todella ammattilainen ja jopa syntynyt Suomessa.
Vaikka rasismi loppuisikin työnhakuprosessiin (mitä tuskin tapahtuu) ja joku näkisikin tämän ruskean naisen potentiaalin, pian tulee myös ikärasismi vastaan. Lähemmäs kolmekymppinen ei enää ole mediaseksikäs. Firma haluaa nuorempia aivoja, joilta ei vaadita edes kokemusta, kunhan handlaavat TikTokin.
Suomessa tykätään valittaa niin perkeleesti, miten maahanmuuttajat lojuvat Kelan rahoilla tekemättä mitään. Epäilen, että se olisi monenkaan kohdalla laiskuudesta kiinni varsinkaan, mitä tulee oman ikäisiini. Halua löytyy, taitoja löytyy jopa kahdesta kulttuurista, laaja elämänkuva ja motivaatiota – mutta ei sitä työpaikkaa.
Sinun tumma Wolt-kuskisi voi olla kotimaassaan kemisti tai muu todella korkeakoulutettu henkilö. Mutta kaiken byrokratian ja sopeutumisen keskellä hänen on pakko ottaa se ensimmäinen työ, jonka saa: usein siivojaan, ruokalähetin tai jos hyvin käy, työn duunikaverin pitseriassa.
Eräs tuttavani on päivisin Foodora-kuski, iltaisin hän ajaa Uberia ja Boltia. Missä välissä hän edes ehtisi uudelleen kouluttautua mihinkään ”Suomelle hyödylliseen ammattiin”?
Luen uutisen mongolialaisesta sairaanhoitajasta, joka on tullut varta vasten opiskelemaan sairaanhoitajaksi, maksanut lukukausimaksut, opiskellut kielen ja valmistunut ennätysajassa, vaikka teki samalla osa-aikatöitä. Hänelle tarjottiin pelkkää pätkää, ja jokaista muutaman kuukauden pätkää varten hän joutui hakemaan uutta työntekoon oikeuttavaa lupaa, joiden käsittely olisi kestänyt yhtä kauan kuin työpätkä. Sanomattakin selvää, että työnteko oli mahdotonta.
Niin että mitä helvettiä Suomi? Sanon Suomi, koska tässä on niin monta sipulikerrosta, niin paljon virheitä ja aukkoja eri instituutioissa. Varsinkin korona-aikana olisi varmasti tarvittu myös tätä ahkeraa nuorta naista. Mutta mitä teki Migri? Antaa kiitoskortin kengänkuvan ja postimerkin muodossa perseeseen.
Luen ghanalaisesta, jota uhkaa karkottaminen kielteisen oleskelulupapäätöksen jälkeen. Keskeinen peruste ovat hänen Wolt-lähettinä tienaamansa tulot, jotka ovat viranomaisten mielestä epäilyttävän suuret. Mies on tehnyt ympäripyöreää päivää kuskin hommia ja valmistunut ennen tätä kemian maisteriksi. Hän on halunnut tienata niin paljon, että myös vaimon ja kolmen tyttären olisi mahdollista muuttaa Ghanasta Suomeen.
Kotimaassaan muualle muuttaneet ovat ”tähtiä”, joiden kuuluu lähettää rahaa perheelleen. Aina ei ymmärretä, ettei palkasta jää verojen ja kustannusten jälkeen käteen mitään. Lisäksi monilla on jatkuvasti päällä jokin Kelan perintä, sillä ”Kelan alkeita” ei missään opeteta.
Joten nyt kun puhutaan, miten tarvitaan työperäistä maahanmuuttoa, kysynkin:
Miten helvetissä te aiotte ottaa näitä ihmisiä muista maista töihin, kun ette anna osaamista vastaavaa työtä edes kaltaiselleni integroituneelle naiselle?
Tai edes kantasuomalaiselle, joista heistäkään moni ei saa edes mahdollisuutta. Luokaltani valmistuneista restonomeista ehkä kolmasosa tekee alan töitä. Puhumattakaan mainitsemistani sairaanhoitajasta ja liikaa tienaavasta kemian maisterista…
Myös kantasuomalaisia kohdellaan töissä huonosti.
Tuo Suomessa koulutettu sairaanhoitaja täyttää tiemmä jälleen oleskelulupahakemusta, mutta ei Suomeen. Hän lähti Suomesta takaisin Mongoliaan, josta aikoo muuttaa Englantiin. Siellä hänellä on työpaikka valmiina, vaikka siihen onkin aiempien kokemusten valossa vaikea luottaa.
Viimeksi hain töihin toimistoassistentiksi, turhaan. Kieltämättä masentaa, että kokemuksellani en kelpaa edes keittämään kahvia ja käyttämään kopiokonetta. Se on masentavaa, musertavaa ja nöyryyttävää. Näinä hetkinä minun todellakin tekisi mieli olla se Kela-elätti. Siis jos sillä eläisi.
Joten Suomi: Miten työllistätte maahanmuuttajia, kun ette edes anna Suomessa asuville maahanmuuttajille kunnon töitä?
Uskon kohtalon kuitenkin olevan puolellani ja toivon, että joku päivä saan työn, jonka haluan. Silloin voin kiittää näitä minut hylänneitä siitä, että olen nyt oikeassa paikassa.
On muistettava, että myös kantasuomalaisia kohdellaan töissä huonosti. Mitä kertoo tilanne vanhainkodeissa? Sen todisti jo hoitajalakko.
Kun bussikuskien lakon aikaan luin, millaista heidän arkensa on, sympatiani heitä kohtaan kasvoi todella. Jos maa ei pidä huolta edes oman kansansa työhyvinvoinnista, miten ajattelitte pitää muualta tulevista?
Ja lopuksi: Riikka Purra. Täällä ei pärjää tuilla sen paremmin mamu kuin kantasuomalainenkaan.
lehti 