Kuolleet lehdet lienee ensimmäinen Aki Kaurismäen elokuva, jossa käytetään kännyköitä. Toinen päähenkilöistä vierailee myös internet-kahvilassa.
– Olin pitkään jääräpäinen siinä, että ei tietokoneita, ei kapuloita. Se johtuu niiden esineiden muotoilusta, käsikirjoittaja-ohjaaja Aki Kaurismäki toteaa.
– Täytyy tässä iässä jo vähän luovuttaa nykyajan suhteen – mutta ei paljon.
Kaurismäki tunnetaan luomistaan maailmoista, joissa esineet ovat kauniita ja musiikki vanhaa, joiden puvustus henkii 1950–1970-lukuja ja joiden miljööt näyttävät ajattomilta. Sama yleisnostalgia on läsnä myös Kuolleissa lehdissä. Kännykät eivät ole älyversioita, ja niiden rinnalla käytetään myös lankapuhelimia.
Ohjaaja kutsuu itseään tuhatkauno kaunosieluksi. Hän pyrkii elämään esteettisesti miellyttävää elämää. Haastattelupaikkakin sopii linjaan: se on Kaurismäen osaomistaman elokuvateatteri Kino Laikan terassi Karjaanjoen varrella, Karkkilan vanhassa tehdasmiljöössä.
Samanlaisella ”rähjäisellä nostalgialla” Kaurismäki täyttää elokuvansa.
– Se on sellaista pyrkimystä esteettiseen tasapainoon. Myös ristiriidan pitää olla siellä aina.
Loputtomat Syyriat ja Jemenit
Ristiriita ei ole koskaan ollut selvempi kuin tekijän uusimmassa elokuvassa. Kuolleissa lehdissä kitka on sekä esteettinen että teemojen välinen.
Elokuva kertoo tyylitellyn ja pokkakomediaa pursuavan rakkaustarinan. Päähenkilön taustalla vilahtaa kuitenkin Elokapinan juliste, radiossa raikaavat uutiset Ukrainan-sodasta, ja elokuvateattereissa rynnivät zombit.
Kaurismäki on kertonut naapurissa käynnissä olevan sodan vauhdittaneen käsikirjoituksen syntymistä.
– Ei syynä ole ainoastaan Ukrainan-sota vaan kaikki nuo loputtomat Syyriat ja Jemenit ja mitä näitä on – niitähän riittää, hän sanoo.
Sota ei kuitenkaan uinut elokuvan varsinaiseksi aiheeksi. Rakkaustarina oli muhinut Kaurismäen päässä jo pitkään sitä ennen.
– Se tuli aika luonnostaan, koska olin miettinyt sitä juttua alitajunnassa. Alitajuntahan sen käsikirjoituksen tekee, ainakin minulla, hän sanoo.
Alitajunta on ehkä hidas, mutta sormet ovat nopeat. Aiemmin kesällä Cannesin elokuvajuhlien tiedotustilaisuudessa Kaurismäki kertoi tehneensä käsikirjoituksen 30 tunnissa.
– Kirjoitin sen vielä tämmöisellä pöytätietokoneella, ja mulle tulee hirvittävästi lyöntivirheitä. Eli siitä 30 tunnista 15 meni niiden korjaamiseen, hän sanoo nyt.
Prosessi oli virheistä huolimatta toimiva. Elokuva palkittiin Cannesin elokuvajuhlien tuomariston palkinnolla, ja arvostelut ovat olleet kehuvia. Kansainvälinen elokuvakriitikoiden järjestö Fipresci valitsi teoksen vuoden parhaaksi.
Kaksikko silmäilee toisiaan
Kuolleet lehdet kertoo yksinkertaisen tarinan Holapan (Jussi Vatanen) ja Ansan (Alma Pöysti) yrityksistä toistensa luo.
– Mulla käsikirjoituksen tekemisessä on yksi teoria: keksin ensin ”kuka” tai ”ketkä”. Yleensä niitä on kaksi: mies ja nainen – tai koira ja vuohi, ei sillä ole mitään väliä. Kehitän hahmot, ja sen jälkeen kehitän niille ongelman, Kaurismäki kertoo.
Tuo ongelma muodostaa elokuvan rungon. Holapan ja Ansan tapauksessa ongelma on ainakin heidän ujoutensa, vaikka se ei suinkaan ole heidän ainoa esteensä elämässä.
Holappa on hiekkapuhaltaja, joka piilottelee pulloja työmaallaan ja majapaikkansa kaapissa. Hän viettäisi viikonloputkin yksin sarjakuvien ja tissuttelun parissa, ellei sosiaalisempi työtoveri (Janne Hyytiäinen) veisi häntä ravintolaan.
”Kehitän hahmot, ja sen jälkeen kehitän niille ongelman.”
Ansa on nollatuntisopimuksella töissä ruokakaupassa, jonka vartija kyttää silmä kovana, ettei henkilökunta vain veisi parasta ennen -päiväyksen jälkeisiä tuotteita kotiinsa tai antaisi niitä dyykkaajille. Yhtenä iltana Ansa osuu kaverinsa (Nuppu Koivu) kanssa samaan ravintolaan kuin Holappa.
Kaksikko silmäilee toisiaan varovaisesti, Holappa drinkkilasin takaa. Ujot ihmiset eivät kuitenkaan uskalla keskenään juttusille.
Mahdollisuus rakkauteen
Pääosia näyttelevät Vatanen ja Pöysti ovat suomalaiskatsojille tuttuja isoista rooleista. He ovat kuitenkin ensikertalaisia Kaurismäen elokuvissa.
– Satuin näkemään ensimmäisen Napapiiri-elokuvan ja katsoin, että tuossa jätkässä on jotain. Ja katsoin Toven: tuossa mimmissä on jotain. Mietin, mitähän tapahtuisi, jos panisin ne pariskunnaksi – tai mahdollisiksi rakastavaisiksi, ohjaaja kertoo.
Hänen mukaansa näyttelijöiden valintaan ei liittynyt sen kummempia koukeroita. Näyttelijöille ilmoitettiin, milloin kuvaukset alkavat, ja heidän kanssaan käytiin palkkaneuvottelu, ”ammattiliittojen tariffien mukainen, ja sitten siihen vähän päälle, koska ne on pääosia”.
Näyttelijät kietovat yksinkertaisiin roolihahmoihinsa monenlaisia tunteita kaihosta katumukseen. Ohjaaja kuvaa saman astioiden kautta. Yhdessä elokuvan liikuttavimmista ja samaan aikaan hupaisimmista kohtauksista Ansa menee markettiin ostaakseen lautasen ja aterimia. Hänellä on kutakin vain yksi kappale.
– Se lautasepisodi pointtaa tietenkin sitä, että hän on todella yksin, Kaurismäki kertoo.
Kohtaus kertoo myös toivosta. Toinen lautanen edustaa mahdollisuutta rakkauteen. Ehkä Holappa tulee päivälliselle.
”Mulla on yksi tietty tyyli”
Kaurismäki-faneille lautaskohtaus on osoitus myös ohjaajan uskollisuudesta vähäeleiselle tyylilleen. Kuolleet lehdet on tunnistettavaa Kaurismäkeä.
– Sitä on mahdotonta kieltää, ettenkö olisi auteur: mulla on yksi tietty tyyli – tai useampi tunnistettava tyyli – joita olen jääräpäisesti noudattanut 40 vuotta tai yli, hän sanoo itsekin.
Kuolleet lehdet on saanut liikanimen ”Varjoja paratiisissa 2.0”. Se viittaa Kaurismäen vuonna 1986 ensi-iltansa saaneeseen elokuvaan, joka aloitti paitsi ohjaajan kansainvälisen suosion myös hänen työläistrilogiana tunnetun elokuvakolmikkonsa. Sen muut osat olivat Ariel (1988) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990).
– Se on hyvä paradoksi, että tämä on neljäs osa trilogiasta. Täytyyhän se vitsi kertoa. Mutta samaa tematiikkaa se kuljettelee kuin ne aiemmat. Tai itse asiassa jo kuusi aiempaa on tällä samalla tematiikalla mennyt.
Uusimman elokuvan voikin nähdä myös Kaurismäen luuseritrilogian jatkajana. Kauas pilvet karkaavat (1996), Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Laitakaupungin valot (2006) käsittelivät työläisteeman lisäksi muun muassa työttömyyttä, kodittomuutta ja syrjäytymistä. Niiden uhka on alati läsnä myös alkoholisoituneen ammattimiehen ja nollatuntisopimuksella työskentelevän naisen elämässä.
Kaupunki on revitty auki
Kaurismäki on itsekin toiminut hiekkapuhaltajana, mistä on muistona pieni sydämenmuotoinen jälki toisessa käsivarressa. Se syntyi, kun työkone luiskahti haalarin hihasta sisään. Samanlainen vahinko käy elokuvassa Holapalle.
Kaurismäki on tehnyt myös ravintolatiskarin töitä, kuten Ansa. Vaikka keskiluokalla on tapana romantisoida tekemiään ”oikeita töitä”, Kuolleissa lehdissä nostalgia ei yllä työhön, eikä sillä häivytetä yhteiskunnallista todellisuutta.
Työ on elokuvassa elinehto. Kun Ansa saa potkut, hän kärsii nälkää. Ja kun Holappa menettää elannon mukana majapaikkansa, hän nukkuu puiston penkillä.
Kaurismäen romanttinen visio antaa tällä kertaa poikkeuksellisen paljon tilaa maailmanlopun maisemalle. Helsinkikään ei ole vain korttelikinojen himmeästi valaistuja mainostauluja, melankolisia baareja ja varjoisia ratikkapysäkkejä. Kaupunki on revitty auki. Jatkuvat remontit näyttävät raunioilta.
– Helsinki on pätkätöiden täyttämä rakennustyömaa, kuten ohjaaja itse sanoo.
Vihdoin elokuva on kuollut?
Useissa ulkomaisten julkaisujen arvioissa on mainittu, että tarina voisi yhtä hyvin sijoittua 1960-luvun alkuun. Ohjaaja itse nyökkää vielä kauemmaksi, muun muassa Chaplinin suuntaan. Kaukaisina innoittajina Kuolleille lehdille toimivat myös David Leanin elokuva Brief Encounter – Lyhyt onni sekä Billy Wilderin The Lost Weekend – Tuhlattuja päiviä, molemmat vuodelta 1945.
Ohjaaja myöntää olevansa nostalginen tyyppi, vaikkakin virnistäen.
– Jos mua ei hävettäis, mä itkisin kaiket päivät ja kaipailisin menneitä.
Nostalgia toki kuuluu elokuvahullun dna:han. Kaurismäki on elokuvakerhojen ja -arkiston kasvatti, joka kuvaa teoksensa filmille ja pyörittää itsekin elokuvateatteria. Kun yhdysvaltalainen ohjaaja Martin Scorsese sanoi Marvelin supersankarileffoista, etteivät ne ole elokuvia vaan teemapuistoja, Kaurismäki tyytyy sanomaan:
– Ainakaan minulle niitä ei ole tehty.
Hän ei kuitenkaan suoralta kädeltä allekirjoita ajatusta elokuvakulttuurissa käynnissä olevasta murroksesta.
– Sitä on vaikea hahmottaa. Joskus näyttää siltä, että nyt vihdoin elokuva on kuollut, mutta sitten ilmestyy joku elokuva jostain Afganistanista ja valaa taas uskoa.
Art house -nimellä kulkeva laatuelokuva sinnittelee, vaikka budjettien koko elää.
– Mun suuren tuotannon salaisuus on se, että olen aina ollut äärettömän säästäväinen, jopa siihen mittaan, että jos ei ole rahaa, tehdään silti, Kaurismäki sanoo.
Elokuviensa tuottajana hän kantaa vastuuta myös budjeteista. Vähäeleinen tyyli on loppujen lopuksi myös taloudellisesti järkevä ratkaisu.
– Sehän on ihan selvää, että 12 lautasta tulee tuotannolle kalliimmaksi kuin yksi lautanen, hän sanoo.
Kaikki ei ollut ennen paremmin
Nostalgia ei ole vain Kaurismäelle ominainen näkemisen tapa. Se läpäisee koko kulttuurimme.
Populaarikulttuuri ja mainokset pursuavat viitteitä menneeseen populaarikulttuuriin ja mainoksiin. Ne täyttyvät helposti tunnistettavista maamerkeistä.
Kaurismäki ammentaa myös tästä. Tupakka ei ole vain tupakkaa, se on Norttia.
Politiikassa vaikuttaa vaarallisempi nostalgian laji. Etenkin populistit ja äärioikeisto suosivat totista tarinaa menneisyydestä parempana aikana verrattuna nykyiseen rappioon.
Kaurismäki haikailee ehkä menneeseen, mutta hänen mielestään kaikki ei ollut ennen paremmin. Kun hän alkaa maalailla kuvaa 1950-luvun agraari-Suomesta ja lehmien paimentamisesta, pikaisesti mieleen palaa se ainoa kerta, kun hän poikana paimensi lehmiä.
– Eivät ne totelleet mua yhtään. Pelkäsin niitä. Ne painoivat jotain 600 kiloa, mä ehkä 15.
On vielä kolmaskin nostalgian mahdollisuus. Tutkija Svetlana Boym on puhunut nostalgiasta, joka voi sisältää ristiriitoja, ironiaa ja olla myös kriittistä. Se voi olla yhtä aikaa henkilökohtaista ja koko kulttuuria koskevaa.
Kaurismäen elokuvien nostalgia tuntuu sopivan tähän määritelmään. Se sisältää yhtä lailla estetisoidun menneisyyden kuin synkän nykyisyyden, niin ajasta irrotetun rakkaustarinan kuin korvattavissa olevan työläisen kokemuksen. Ja siinä on myös omaelämäkerrallisia elementtejä.
– Kyllähän ne elokuvat on nuoruuden ajoilta aika omaelämäkerrallisia. Kun kuvaan luusereita, niin kyllä mä itseäni kuvaan. Ja sitä ujoutta, Kaurismäki sanoo.
”Annetaan rakkauden voittaa taas kerran”
Taaksepäin katsominen ei aina tarkoita pelkkää pehmeää kaihoa. Kaurismäellä siihen liittyy myös pessimismin siemen.
– Pakkohan mun on katsoa menneisyyteen, koska tulevaisuudessa en näe mitään.
Ohjaaja puhuu haastattelussa holtittomasta kuluttamisesta, ilmastonmuutoksesta ja sodista. Kuolleissa lehdissä näkee kaikuja niistä kaikista, mutta kiedottuina kauniisiin kuviin ja kuivaan huumoriin.
”Päähenkilöt ovat niin sympaattisia, että eihän niitä raski tappaa.”
Elokuvatutkija Henry Bacon löysi jo 20 vuotta sitten jotain olennaista Kaurismäen teosten suhteesta nostalgiaan. Hän kirjoittaa kokoelmassa Taju kankaalle (2003): ”Nostalgia tuntuu olevan Kaurismäelle kokemisen tapa, joka vain voi tehdä yhteiskunnallisen olemassaolon siedettäväksi.”
Auteurin teoksissa myös rakkautta ja solidaarisuutta katsotaan nostalgisin silmin. Ne eivät näytä kuitenkaan pölyisiltä muistoilta vaan mahdollisuuksilta. Pessimisti sanoo lataavansa kaiken optimisminsa elokuviinsa.
Kaupan työntekijät pitävät yhtä, kun yksi saa potkut. Yömajan asukas antaa toiselle takkinsa lainaksi. Kulkukoira saa kodin.
– Annetaan rakkauden voittaa taas kerran. Päähenkilöt ovat niin sympaattisia, että eihän niitä raski tappaa.
Kaurismäki kertoo monta kertaa aiemmin tehneensä elokuviinsa vaihtoehtoisia loppuja, joissa hahmoista toinen kuolee.
– Sitten mä aina hellämielisyyttäni päätän, että käytetään kuitenkin tämä toinen.
uutiskirje 
