Tulevaisuudessa emme enää tiedä, mitä tehdä, kun tarvitsemme lääkäriä. Porvaripuolueiden terveydenhuoltoon ajama ”valinnanvapaus” tarkoittaa käytännössä sitä, että otetaan palvelu, jossa on suhteellisen selkeä rahoitus- ja jakelumalli, ja rikotaan se. Rikkominen tehdään ”vapauden” nimissä, mutta käytännön seurauksia voisi kuvata ennemmin englanninkielisellä nimityksellä ”clusterfuck”, vapaasti suomennettuna sirpalepaskapommi.
Esimerkiksi Helsingin taksipalvelut toimivat aiemmin jokseenkin hyvin, vaikka olivatkin kovin hintavia. Nyt ne eivät toimi ollenkaan. Kuskit tappelevat tolpilla, takseja ajetaan miten sattuu minne sattuu ja hintoja saa vain arvailla. Tästä valinnanvapaudesta on kiittäminen muun muassa entistä liikenne- ja viestintäministeri Anne Berneriä. Hän antoi meille tämän lahjan ja lähti sen jälkeen politiikasta kävelemään.
Nykymenolla tulevaisuudessa kun sairaus iskee, ihminen joutuu vuosi vuodelta yhä ankaramman pohdinnan eteen. Jos ei ole kattavan työterveyden piirissä, pitää pohtia, meneekö ruuhkautuvaan ja yhä kauempaa löytyvään päivystykseen vai yksityiselle. Kauanko joutuu odottamaan, onko oma vaiva tarpeeksi akuutti ja niin edelleen. Onko varaa maksaa yksityisellä mahdollisesti turhaan teetettävät tutkimukset.
Vasemmistopolitiikkaa syytetään usein siitä, että se on erkaantunut ihmisten arjesta. Mielikuva on pitkälti perusteeton, mutta liittynee siihen, että työväen instituutiot ovat kovasti heikentyneet ja siten kauempana ihmisten arjesta, puhutaan sitten mediasta, urheiluseuroista tai ay-liikkeestä. Vasemmistoliitto ja vihreät ovat myös omaksuneet ensimmäisinä ”uusia” 1980-luvulla vauhtia ottaneita teemoja politiikkaansa, eli vähemmistöjen oikeuksia ja ympäristö- ja ilmastoteemoja.
Ainakin yhdessä asiassa vasemmistopolitiikan on mahdollista olla ymmärrettävää ja arkea helpottavaa. Se voi sanoa, että paskoista palveluista pitää tehdä parempia. Se voi puhua siitä, että ihmisen pitäisi voida luottaa, että sairas saa hoitoa helposti, maksutta ja läheltä.
Maksuttomien palvelujen vaatiminen edellyttääkin, että ei liikaa huolehdi siitä, mitä poliittiset vastustajat siitä sanovat.
Eikä tarvitse pysähtyä vain terveydenhuoltoon. Monissa kaupungeissa ollaan nyt jo tilanteessa, jossa joukkoliikenne on niin kallista, että ihmiset joutuvat pohtimaan, onko varaa matkustaa töihin. Joukkoliikenteen matkustajamääriä halutaan kuntatasolla kasvattaa, mutta samalla hintoja hinataan ylöspäin. Tähänkin olisi helppo vastaus, että hinnat pitää vetää niin alas kuin mahdollista, mieluiten nollaan.
Maksuttomat palvelut ovat feminististä, antirasistista ja usein ekologista politiikkaa lähes automaattisesti. Näitä palveluja käyttävät eniten matalapalkkaiset naiset, eläkeläiset, työttömät ja ruskeat ja mustat ihmiset. Vähemmistöasema osuu usein yhteen köyhyyden kanssa ja siten maksuttomien palveluiden tarjoaminen auttaa juuri niiden ihmisten arkea, joille pärjääminen on vaikeinta.
Porvarillinen politiikka pyrkii maksuttomista palveluista eroon, jotta se 1) voisi myydä samoja palveluja yhteiskunnalle kalliimmalla ja tienata 2) voisi palvelujen leikkaamisen nojalla leikata entisestään verotusta. Sillä on puolellaan nykyinen vaihtoehdoton ja armoton julkisen talouden yhtälö, jossa menokuri on vastaus joka tilanteeseen. Tätä vaihtoehdottomuutta on vaikeaa vastustaa ilman että saa porvarillisen lehdistön vihat niskoilleen.
Käytännössä maksuttomien palvelujen vaatiminen edellyttääkin, että ei liikaa huolehdi siitä, mitä poliittiset vastustajat siitä sanovat. Kunnollisuuden ja ”vastuullisuuden” esittäminen kun ei vasemmiston kohdalla johda sen parempiin tuloksiin, ainoastaan marginaalisuuteen ja heikkouteen. Laajamittaisen maksuttomuuden tueksi tarvitaan pitkällä tähtäyksellä kokonaan toisenlainen talouspoliittinen regiimi, mutta voimme hyvin aloittaa jostain konkreettisesta.
Maksuttomuuden ja helpon arjen vaatimisen hyvä puoli on, että ihmiset intuitiivisesti tajuavat, että tämä on sellaista, mitä kannattaa ajaa. Tämä auttaa minua. Siitä on hyvä lähteä liikkeelle.
lehti 