Sisällissota 1918 löi kansakunnan kahtia. Kun Suomi jakaantui kahden leirin yhteiskunnaksi, niin pisimmin ja katkerimmin taisi hajaantua urheiluelämämme. Hegemoniaa piti porvarillinen urheiluväki, jota vastaan asettui Työväen urheiluliitto, TUL.
Millainen oli urheilun tila ennen vuoden 1918 yhteenottoa? Miten urheilijoita ryhmittyi sodassa valkoisten ja punaisten puolelle? Ja miksi urheiluväen kahtiajaosta tuli niin vaikea, sitkeämpikin kuin muualla yhteiskunnassa? Tällaisiin kysymyksiin porautuu Jari Kupila tuoreessa teoksessaan Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan – urheilun sisällissota 1918.
Jari Kupila (s. 1967) työskentelee vapaana toimittajana ja opettajana, ja hän on myös Liikunta & tiede -lehden päätoimittaja. Aiemmissakin töissään hän on puinut urheilun yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, ja tekeillä on historian väitöskirja urheilusta osana suomalaisen yhteiskunnan modernisaatiota.
Millainen suhde itselläsi ja suvullasi on vuoden 1918 sotaan, Jari Kupila?
– Sukuni on lähtöisin Etelä-Pohjanmaalta, ja suvussa miltei vaiettiin sisällissota-asioista. Osallisia on ollut sekä valkoisessa että punaisessa kaartissa, mutta mihinkään sukutraumaan en ole törmännyt, Kupila sanoo.
Hän lisää, että varsin tasapuolinen sukutausta lienee auttanut häntä katsomaan vuotta 1918 yhteisenä kansallisena ongelmana, ilman sitoutumista osapuoliin.
Urheilu, jalo aate
1900-luvun taitteessa urheilupyrinnöt versoivat viattomina ja moniarvoisina. Seuroja perustettiin valtavasti. Urheilu nähtiin jalona aatteena, ja seurat olivat lähinnä paikallisen kulttuurinsa edustajia. Vuoden 1912 Tukholman olympialaisten menestykset sähköistivät yleistä tunnelmaa ja loivat jo itsetietoisempaa Suomi-kuvaa. Kestävyysjuoksija Hannes Kolehmaisen kolme kultamitalia saivat kansallista merkitystä.
– Työväenhenkisyyshän alkoi myös urheilussa nostaa päätään, ja Kolehmainenkin voitti Tukholmassa leimallisesti Helsingin Jyryn miehenä, Kupila valottaa.
– Toisaalta pari vuotta myöhemmin jääkäriliike alkoi vielä kansallisesti yhtenäisenä. Miltei puolet Saksaan lähteneistä jääkäreistä oli lähtöisin työväen piiristä.
Syöksykierre kohti konfliktia
Vuosi 1917 merkitsi kielteisten tapausten vyöryä. Tsaarivallan myötä kaatui järjestysvalta, mihin reagoitiin pystyttämällä työväenkaarteja ja suojeluskuntia. Taloustilanne Suomessa romahti, ja poliittisen oikeiston ja vasemmiston välit tulehtuivat. Marraskuun suurlakko oli sodan esinäytös.
Helsinkiin ja Etelä-Suomeen oli maailmansodan vuosina tullut paljon nuoria miehiä linnoitus- ja tehdastöihin. Kun työt äkisti loppuivat, varattomia työttömiä ajelehti joukoittain.
– Työttömiä liittyi urheiluseuroihin, ja mainittu Helsingin Jyrykin paisui vuonna 1917 yhtäkkiä melkein tuhannen jäsenen seuraksi, koko maan toiseksi suurimmaksi. Monista työväenseuroista tuli punakaartien perustaa sodan syttyessä tammikuussa 1918. Järjestyskaartit muuttuivat nopeasti asekaarteiksi.
Urheiluseurat olivat usein työväenyhdistysten alajaostoja, joten sidos ja käskysuhde oli mutkaton. Seurat niin ikään toimivat työväentaloilla.
”Sodan alussa summittaisilla teloituksilla haluttiin kylvää pelkoa vastapuoleen.”
Porvariseurat kytkeytyivät suojeluskuntiin rivakasti nekin. Organisoitumista vauhdittivat Lauri ”Tahko” Pihkalan kaltaiset urheilun propagandistit, joista tuli siten myös valkoisen armeijan perustanlaskijoita. Heihin oli aiempaa tuntumaa ja luottamusta ympäri maan, ja verkostoa hyödynnettiin luotaessa runkoa valkokaartille. Lukiolaispoikia lähti mukaan voimistelunopettajien innoittamina.
Kupilan mukaan vuoden 1917 kaartit eivät sinällään vielä sinetöineet sodan syttymistä.
– Venäjän vallankumous 7. marraskuuta vasta radikalisoi työväenkaarteja, ja kumoussiipi sai yliotetta etenkin Etelä-Suomessa.
Marraskuun suurlakko kärjisti ja katkeroitti ilmapiiriä puolin ja toisin. Lakkoviikon väkivaltaisuuksissa kuoli 34 ihmistä – ilman, että ketään olisi pantu vastuuseen. Anarkia levisi.
Suojeluskunnat pääsivät valmiuteen vuoden lopulla, jolloin aseita virtasi jo enemmän molemmille puolille.
Urheilumiesten sota
Teoksessaan Kupila valottaa lukemattomien sellaisten urheilijoiden tarinoita, joista tuli aktiivisia sisällissodassa: esimerkillisiä komppanianpäälliköitä, raakoja teloittajia, henkensä heittäviä rivimiehiä… Urheiluväen osuus molemmissa armeijoissa oli huomattavan suuri. Sinällään se ei ole yllättävä tieto, sillä juuri hyväkuntoisista, kuriin tottuneista miehistä oli huutava pula.
Valkoisilla oli tehokkaita hiihto-osastoja. Sellaisia perustettiin etenkin pohjoisemmassa Suomessa, jossa taitavasti sivakoivia miehiä piisasi. Taisteluissa hiihto-osastot hämäsivät nopein liikkein ja loivat kauhua punaisten riveissä. Punaisilla ei ollut juuri nimeksikään suksijoukkoja.
Osapuolet syyllistyivät joukkomurhiin. Kupila käy läpi muun muassa Suinulan ja Harmoisten tragediat, eikä urheilijoiden osuus ollut niissäkään aivan vähäpätöinen. Kummassakin armeijassa soti myös urheilijayksilöitä, joista valvomattoman tilaisuuden tullen sukeutui kylmiä teloittajia.
– Ei ajatus etukäteen ollut, että nyt mennään tappamaan suojattomia ja sairaita, mutta verenjanoiseksi lietsottu ilmapiiri selittää osaltaan tapahtumien ryöstäytymistä, Kupila sanoo.
Esimerkiksi Tahko Pihkalan agitaattorin roolia hän tulkitsee tähänastisista tutkijoista tasapainoisimmin.
– Sodan alussa summittaisilla teloituksilla haluttiin kylvää pelkoa vastapuoleen.
Kirjan lopussa on luettelo sodan urheilijauhreista. Luettelon noin tuhannesta vainajasta Kupila on saanut varmistettua nimen, kuoliniän ja urheiluseuran. Hän on tehnyt jättiurakan verratessaan ja yhdistellessään Suomen sotasurmat -projektin (2004) tietokantaa muihin lähteisiin, kuten seurahistorioihin ja lehtitietoihin. Urheilun historiaa tuntevat lukijat havaitsevat, että valtaosa kuolleista tuli työväenseuroista – vaikkei Kupila nimeä heitä osapuolittain.
– Listani ei ole oikea matrikkeli vaan vain otos kokonaisuudesta. Täydellistä tietoa sodassa kuolleista urheilijoista on mahdotonta koota, Kupila täsmentää.
Hänen listansa on kuitenkin ylivoimaisesti laajin koskaan julkaistu urheilijauhrien luettelo.
Taisteluissa kuoli kaikkiaan tuhatkunta valkoista urheilijaa, punaisia noin kolmetuhatta, Kupila arvioi. Lisäksi noin kaksituhatta työväenseuralaista nääntyi tai ammuttiin vankileireillä, kun taas maanpakoon lähti tuhat miestä.
Valtavia tappiolukuja.
Raskaat varjot
Sisällissota verhosi suomalaista mielenmaisemaa pitkään, ja kahtiajako säilyi vuosikymmeniä. Kaikkein pisimpään jäljet tuntuivat urheilukentillä ja -saleilla. Porvarillinen SVUL totta kai jatkoi ja hallitsi järjestötasolla. SVUL heitti jäsenyydestään punaisia tukeneet urheiluseurat, jotka sitten perustivat TUL:n vuonna 1919.
– Uskoakseni TUL olisi ajan oloon kuitenkin syntynyt – ilman radikaaleja erottamisiakin. Sotahan pilasi yhteiskuntaa ja urheilua mitä laajimmin, mutta muussa yhteiskunnassa päästiin hakemaan sopua paljon ennen urheilua.
– TUL:n katkeroituneimpiin piireihin jäi jopa ajatusta, että vuosi 1918 oli ollut vasta ensimmäinen puoliaika. Toisaalta SVUL diskriminoi TUL:läisiä monissa lajeissa vielä 1960-luvulle asti, mistä kärsi olympiamenestyskin.
Opettiko Mitalitoivot-tutkimus tekijälleen jotain nykypäivää ajatellen?
– Aikamme sanankäyttöä olen paljon miettinyt – sitä, miten helposti ihmisjoukot ovat manipuloitavissa mukaan mihin hyvänsä, Kupila vastaa.
– Toisaalta urheiluliikkeemme itseymmärrys on jäänyt vajaaksi; se on muka epäpoliittista ja on siksi kääntänyt selkänsä yhteiskunnalle. Tosiasiassa urheilu on alinomaa syvästi osa yhteiskuntaa.
Jari Kupila: Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan – urheilun sisällissota 1918. Minerva. 378 sivua.
uutiskirje 
