Pisa-tulosten heikkeneminen on tällä vuosituhannella herättänyt suurta huolta Suomessa. Viimeisin isku kansalliseen palleaan tarjoiltiin joulukuussa 2023, jolloin julkistettiin vuonna 2022 toteutetun tutkimuksen tulokset. Omatkin tuloksemme olivat jälleen laskeneet entisestään.
Vaikka kyseinen uutispommi oli lähes odotettu, sen jälkipyykki jatkui pitkään. Mediassa etsittiin monta viikkoa vastauksia siihen, miten näin on päässyt käymään ja mitä toimenpiteitä tilanteen korjaaminen vaatisi. Syitä romahdukselle avasivat monet asiantuntijat, joiden tulkinnoissa syyttävät sormet osoittivat muun muassa älylaitteiden aiheuttamiin keskittymishaittoihin sekä koronapandemian vaikutuksiin.
Vastauksia löytyi lähes yhtä monta kun vastaajiakin, mutta päivänselvää on joka tapauksessa se, että Pisa-tulosten kauhistelu ja niitä potentiaalisesti parantavien korjausliikkeiden pohdinta on silmiinpistävän laajaa yhteiskunnallista huomiota keräävä teema.
Koulumme nousua ja tuhoa ruotivassa keskustelussa tullaankin sivuuttaneeksi eräs tärkeä kysymys, joka todennäköisesti osuu monen muunkin sosiaalitieteellisen koulutustaustan omaavan henkilön silmään: miksi Suomessa ollaan ylipäätään niin kiinnostuneita juuri Pisa-tuloksista? Koulujärjestelmään, oppimiseen sekä lapsiin ja nuoriin kohdistuu runsaasti eri aloilta ja tahoilta peräisin olevaa tutkimusta, mutta meidän koulutuspoliittinen silmäterämme on Pisa – miksi?
Arvoitusta voi lähteä selvittämään muistuttamalla itseään siitä, mitä Pisa-tutkimus mittaa. Pisassa arvioitavana ovat oppilaiden lukutaito ja matematiikan ja luonnontieteiden osaaminen. Vuonna 2012 mukaan lisättiin valinnaisena aihealueena talousosaamisen arviointi. Lisäksi jokaisessa yksittäisessä tutkimuksessa on mukana vaihtuvia aihealueita, esimerkiksi tietotekniikan käyttö tai yhteistoiminnallinen ongelmanratkaisu.
Pisassa mitattavien osaamisalueiden hallinnasta on eittämättä suurta hyötyä peruskoulusta toisen asteen opintoihin ja työelämään suuntaaville nuorille, mutta pelkkä huoli yksilöiden elämäneväistä ei valitettavasti synnytä näin voimakasta mielenkiintoa minkään yksittäisen tutkimuksen tuloksiin. Sen sijaan Pisaan kohdistuvan yhteiskunnallisen ja poliittisen huomion takana häilyy uhka kouluinstituution harteilla lepäävien kansantaloudellisten tavoitteiden vaarantumisesta.
Käytännössä Pisa-tutkimus mittaa taitoja, joita rakentamamme järjestelmä eniten tarvitsee. Meitä ympäröivä yhteiskunta on pitkälti juuri luonnontieteiden, it-taitojen ja insinöörimäisen ongelmanratkaisun maailma – erityisesti sillä työelämäsektorilla, jonka harteilla lepää nykyisin iso osa Suomen talouskasvusta ja maabrändistä.
Ei pidä unohtaa, että Pisa-ohjelman takana on Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD. Perustamisvuonnaan 1961 se ilmoitti tarkoitusperäkseen muun muassa mahdollisimman suurta taloudellista kasvua tavoittelevan politiikan edistämisen jäsenmaissaan. Vaikka OECD nykyisin puhuukin salonkikelpoisemmin taloudellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin lisäämisestä, on talouskasvun tukeminen edelleen lähinnä sen toiminnan sydäntä.
Pisa on saavuttanut kansainvälisen suursuosion lupaamalla valtioille, että hyvät Pisa-tulokset konkretisoituvat taloudelliseksi menestykseksi. Tiedetoimittaja Jani Kaaron mukaan tästä ei ole olemassa uskottavia todisteita, vaan Suomikin on langennut OECD:n tuulesta temmattuihin mainospuheisiin. Rapport-alustalla julkaistussa artikkelissa Kaaro käy yksityiskohtaisesti läpi Pisan epätieteellistä ja kaupallista taustaa. Kaaro tiivistää, ettei Pisa ”pohjaudu mihinkään systemaattiseen tutkimukseen, joka todistaisi, että Pisa-testin tulokset tietyssä iässä korreloisivat parempana pärjäämisenä tulevaisuuden haasteissa.”
Tästä huolimatta luemme Pisa-tuloksia kuin piru Raamattua, ja sillä on seurauksensa. Jo kymmenisen vuotta sitten nimekäs joukko koulutuksen tutkijoita esitti The Guardianin julkaisemassa kirjeessä, että Pisa vahingoittaa sekä lapsia että koulutusta ympäri maailmaa muun muassa sivuuttamalla kapeilla mittareillaan koulutuksen muut keskeisen tärkeät tavoitteet.
Koulutuksen kehittämiseen suunnattu katse vaikuttaa Pisan vaikutusvallan myötä kaventuneen myös Suomessa. Professori Hannu L. T. Heikkinen Jyväskylän yliopiston koulutuksen tutkimuslaitokselta huomautti Helsingin Sanomien esseessä ongelman tiivistyvän siihen, että osaaminen nähdään koulutuksen ainoana päämääränä. Heikkinen kuvailee, että OECD:n ja EU:n talouspuheesta peräisin oleva termi osaaminen (competence) on parin vuosikymmenen aikana ikään kuin kolonisoinut suomalaisen koulutuskeskustelun. Samanaikaisesti koulutuksesta puhuvat yhä useammin elinkeinoelämän edustajat. Heikkisen mukaan kilpailukyvyn ja talouskasvun ympärillä pyörivä keskustelu pelkistää koulutuksen talousjärjestelmän osaksi.
Kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että koulujärjestelmän tulisi valmistaa oppilaita tulevaisuuteen. Yhteiskunnassa ja työelämässä pärjääminen edellyttää kuitenkin paljon muutakin kuin Pisan mittaamaa osaamista, kuten yksilön hyvinvointia tai sosiaalisia ja emotionaalisia taitoja. Näistä ”osaamisalueista” Pisa-ohjelma ei ole kiinnostunut.
Mittarit paljastavat aina jotain myös mittauskohteeseen liitetyistä arvoista ja asenteista: vain tärkeäksi koettuja asioita ja tekijöitä mitataan. Mittareiden valintaan vaikuttaa myös mittauksen kohteena olevan ominaisuuden kulttuurinen määritelmä. Esimerkiksi koulujärjestelmän tai oppilaiden menestyksen mittaaminen pohjautuu menestymisen kulttuuriseen määritelmään.
Pisan tarjoamien mittareiden nousu keskeiseen asemaan on oikeastaan erittäin loogista. Kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme menestymisellä viitataan usein taloudelliseen menestykseen ja työelämässä loistamiseen. Ei siis ole yllättävää, että mittaamme samoin perustein myös koulujärjestelmämme toimivuutta.
”Kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että koulujärjestelmän tulisi valmistaa oppilaita tulevaisuuteen.”
Pisa-tutkimuksen tuottama tieto koulutuksen tilasta on arvokasta, ja sitä tarvitaan jatkossakin, mutta sen rooli koulujärjestelmämme toimivuuden arvioinnissa on tällä hetkellä vaarallisen dominoiva. Vaihteeksi voisimme kiinnittää enemmän huomiota esimerkiksi siihen, kuinka hyvinvoivia lapsia ja nuoria kouluistamme lentää maailmaan. Onhan myös lasten ja nuorten hyvinvoinnin lisääminen kirjattu oppivelvollisuuslain tavoitteisiin, vaikkakin vihoviimeiseksi.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen joka toinen vuosi toteuttama kouluterveyskysely palvelee tätä lähestymistapaa. Myös sen tuloksista uutisoidaan kattavasti, mutta kouluterveyskyselyn hälyttävimmätkään havainnot eivät vaikuta aiheuttavan vastaavaa ”kansallista hätää” kuin Pisa-tulosten notkahdus.
Pisa-tulosten ruodinnassa taasen esimerkiksi nuorten mielenterveysongelmat tai lapsiperheköyhyys ovat vain varsinaista ongelmaa eli oppimistulosten laskua selittäviä tekijöitä, eivätkä keskustelun pääasiallinen fokus. Onkohan niillä jokin huonosti, kun eivät opi? Ajoittain vaikuttaa siltä, että konkreettisia ratkaisujakin lähdetään toteuttamaan erityisen terhakkaasti parempien Pisa-tulosten toivossa, eikä niinkään lasten ja nuorten kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin turvaamiseksi.
Työelämässä ja muissa yhteiskunnan perustoiminnoissa menestyminen tukee kyllä hyvinvointia, mutta pahoinvoivalla lapsella ei välttämättä ole tilaa tai energiaa oppimiselle. Koulutyön hedelmien korjaaminen tulevaisuuden työelämässä voi jäädä haaveeksi, jos yhä useamman aikuisuus alkaa fyysisen tai psyykkisen terveyden kanssa kamppailun säestämänä.
Voimme vain arvailla, millaisia Pisa-tulokset olisivat tällä hetkellä, jos katseemme olisi alun perin kohdistunut ensisijaisesti siihen, onko lapsilla kaikki hyvin. Miksi meitä ylipäätään kiinnostaa mikään muu? Pisan vaikutusvaltainen asema ja heikkoihin Pisa-tuloksiin kohdistuvan huomion laajuus kertookin raakaa tarinaa suomalaisen koulutuspolitiikan arvopohjasta ja prioriteeteistä.
Jos Suomi haluaa edelleen tavoitella mainetta ja kunniaa maailman parhaan koulun kotimaana, olisi syytä pysähtyä harkitsemaan tarkkaan, millaisen mittarin perusteella kyseistä kärkipaikkaa tavoitellaan. Jos haluamme mitata koulujärjestelmän onnistumista, miten määrittelemme onnistumisen? Voisiko sitä jonain päivänä mitata ensisijaisesti esimerkiksi kouluissa ilmenevän väkivallan vähyydellä?
Pisa-tulosten synnyttämä julkinen keskustelu on myös mainio esimerkki siitä, kuinka pinnallisella tasolla tarkastelemme koulua ja sen ongelmakohtia.
Professori Heikkinen päätyi esseessään peräänkuuluttamaan koulutuksen pohjimmaista tarkoitusta avaavia yhteiskuntatieteellisiä näkökulmia – mitä varten koulua ylipäätään käydään?
Kysymys on erittäin relevantti jo siitä syystä, että se johdattaa meidät kohti aluetta, jonne yhteiskuntamme on selvästi hieman haluton katsomaan: kouluinstituution ytimeen ja rakenteisiin. Vaikka koulu ja sen ongelmat ovat jatkuvasti uutisotsikoissa, on huomio keskittynyt suhteellisen pinnallisiin tekijöihin. Ovatko luokkakoot liian suuria? Tilat liian avoimia? Kännykät liikaa käytössä? Entä millainen toimintamalli on paras kouluväkivallan ehkäisyyn?
Jokaisella kansakunnalla on kulttuurisia tukipilareita, joihin uskotaan lähes sokeasti ja joiden kriittinen pohdiskelu voi olla lähes tabu. Mediakeskustelun perusteella Suomessa yksi niistä on koulujärjestelmän sisimmän olemuksen puhtoisuus. Juuri siksi olisikin erityisen tärkeää kääntää katse koulun pintanaarmuista itse instituutioon ja tarkastella kouluun Suomessa liitettyjen kulttuuristen mielikuvien paikkansapitävyyttä, sillä ne voivat estää meitä näkemästä rakenteellisia ongelmia.
Koulu on helppo mieltää neutraaliksi ja riippumattomaksi toimijaksi, joka ajaa ainoastaan lasten etua. Se on kuitenkin valtava yhteiskunnallinen instituutio, ja isoilla instituutioilla on tapana ajaa yhteiskunnassa valtaa pitävien tahojen ja ideologioiden intressejä.
Pisa-tulosten romahduksesta huolimatta me kaikki olemme oppineet kansallisen kertomuksen suomalaisen koulun laadukkuudesta niin tunnollisesti, että harva tulee ajatelleeksi – tai ainakaan uskaltaa kysyä –, mitä jos koulumme ytimessä onkin jotain pielessä? Entä jos lasten ja nuorten ongelmien juuret johtavatkin itse koulujärjestelmään, sen tehtävään, luonteeseen tai tavoitteisiin?
”Katsomalla lähemmäksi voi lopulta nähdä syvemmälle, ja vieläpä oppilaiden perspektiivistä käsin.”
Tällä hetkellä keskustelu koulun sisimmästä olemuksesta rajoittuu yksittäisiin ulostuloihin. Esimerkiksi elokuussa 2023 pitkän linjan opettajat ja kirjailijat Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen kommentoivat koulun alamäen syitä Helsingin Sanomien artikkelissa, jonka otsikossa koulu oli ”hukannut tehtävänsä”. Haastattelussa Rytisalo tiivistää koululaitoksen ongelmat todeten, että ”koulun tehtävä ei ole luoda edellytyksiä talouskasvulle. Koulutuksen ei tule palvella työelämän tarpeita.”
Laajempi keskustelu kouluinstituution rakenteista ja tarkoitusperistä edellyttäisi todennäköisesti muidenkin epämukavalta tuntuvien tai yhteiskuntarakenteidemme kannalta herkkien kysymysten kohtaamista, mutta ei altistaisi lapsia ja nuoria minkäänlaiseen vaaraan.
Koulun koostumusta olisi kuitenkin turha pohtia vain virallisten lähteiden perusteella. Arkisella todellisuudella on nimittäin tapana poiketa siitä, mitä ihmiset ovat todenneet tekevänsä. Peruskoulukin saattaa olla muuta kuin sen sanotaan olevan.
Siksi tietoa kannattaa kerätä paikan päällä. Yksi parhaista keinoista siihen on hiljattain medianäkyvyyttä saanut etnografinen tutkimus, joka perustuu pitkäkestoiseen oleskeluun ilmiön ytimessä. Maaliskuussa Yle ja Helsingin Sanomat kertoi, mitä väitöskirjatutkija Leea Lakka sai selville nuorten opiskelumotivaatiosta istumalla vuoden luokan takarivissä oppilaiden kanssa. Myös uunituore Koulu ja eriarvoisuus -kirja pohjautuu etnografiaan valaisten eriarvoisuuden ilmentymiä pääkaupunkiseudun koulujen arjessa.
Molemmat tutkimukset ovat hyvä esimerkki siitä, että katsomalla lähemmäksi voi lopulta nähdä syvemmälle ja vieläpä oppilaiden perspektiivistä käsin – jos vain haluamme.
Vaihtoehtoisesti voimme pysyä tutulla tiellä eli pysähtyä joka kolmas vuosi kauhistelemaan Pisa-tuloksia ja samalla varmistaa, että lapset ja nuoret ovat jatkossakin sitä kuuluisaa juhlapuhetavaraa.
uutiskirje 
