Käynnissä olevien työehtosopimusneuvotteluiden merkitys on poikkeuksellisen suuri, koska näiden neuvotteluiden tuloksen katsotaan muodostavan niin sanotun yleisen linjan. Tämä tarkoittaa palkankorotuslinjaa, jota työnantajat pyrkivät lähtökohtaisesti noudattamaan tulevissa muissa työehtosopimusneuvotteluissa. Tätä kutsutaan palkkakoordinaatioksi, jota työnantajat yhdessä toteuttavat.
Mikäli eduskunta hyväksyy niin sanonut vientivetoisen työmarkkinamallin, syntyvä linja sitoo myös valtakunnansovittelijan sovintoesityksiä tulevaisuudessa. Sovittelija ei siis voi tehdä esityksiä, jotka ylittävät linjan.
SAK:n ammattiliitot julkaisivat marraskuun alussa yhteisen palkankorotustavoitteen, mikä oli yhteensä 10 prosenttia kahdelle vuodelle. Toisin sanoen 5 prosenttia vuodessa. SAK siis toteutti samaa palkkakoordinaatiota kuin työnantajat – sekä myös avoimuutta.
Työnantajien julkilausutun yhteisen palkkakoordinaation katsotaan olevan hyvä asia. Mutta kun palkansaajat tekevät samaa, sitä paheksutaan. Tämä sopii hyvin elinkeinoelämän ”hajota ja hallitse” -strategiaan, missä yhtenäinen palkansaajaliike koetaan ongelmaksi.
Työntekijöiden palkkatavoite herätti odotetun, mutta tavallista dramaattisemman tuohtumuksen. Tavoitteet eivät kuulemma ole ”tästä maailmasta”. Mietin, mikä on se maailma, missä näin kommentoijat elävät? Mistä maailmasta tavoitteet eivät ole?
Tavoitteet eivät kuulemma ole ”tästä maailmasta”. Mietin, mikä on se maailma, missä näin kommentoijat elävät?
Palkansaajaliikkeen tavoite on siitä maailmasta, missä tavallinen pieni- ja keskituloinen palkansaaja elää – ja on elänyt jo vuosia. Siinä maailmassa me olemme vuosikausia lukeneet otsikoita reaaliansioiden laskusta, asuntolainojen nousevista koroista, korkeista sähkölaskuista, kohoavista ruoan hinnoista ja vaikeutuvasta toimeentulosta. Ja tämän kaiken päälle arvonlisäveroa nostetaan, mikä heikentää entisestään kansalaisten toimeentuloa. Käytännössä viime vuonna suomalainen sai palkallaan maksettua laskuja, ostettua ruokaa ja vaatteita vähemmän kuin 15 vuoteen.
Palkkatavoitteen selkeä ja avoimesti toistettu syy on täyttää ostovoimakuoppa. Edellinen ostovoiman näin radikaali heikkeneminen on öljykriisin ajalta 1970-luvulta, eikä heikentyminen ollut silloinkaan näin paha. Tuliko tämän kaiken jälkeen jotenkin yllätyksenä, että palkansaajaliike pyrkii parhaansa mukaan korjaamaan tilannetta? Jos tuli, niin kysyn, missä maailmassa elinkeinoelämän edustajat ja poliittis-taloudellinen eliitti elää? Kenties siinä maailmassa todellakin arjen säästöksi riittää se, että vaihtaa samppanjan kuohuviiniin, kuten silloinen presidenttiehdokas ja nykyinen europarlamentin jäsen Mika Aaltola (kok) vastasi viime talvena.
Työntekijät ovat pitkään tyytyneet maltilliseen palkkalinjaan. Erityisen merkittävä ratkaisu oli Juha Sipilän (kesk) hallituskaudella vuonna 2016 tehty kilpailukykysopimus. Se sisälsi palkkatason jäädyttämisen, työajan pidentämisen, lomakorvausten leikkauksia ja työnantajien kustannusten vähentämisen. Työnantajien kustannuksia siirrettiin työntekijöille. Silti luvattuja investointeja ei ole syntynyt, ja siksi työn tuottavuus on kehittynyt heikosti.
Viime vuosina tulonjako on kääntynyt pääoman eduksi. Yhä pienempi osa kansantuotteesta jaetaan työntekijöille. Teollisuudessa vuodesta 2012 työntekijöiden osuus arvonlisästä on laskenut 10 prosenttiyksikköä. Työntekijät luopuvat, työantajat ja pääoma saa. Vaikuttaa siltä, että elinkeinoelämä on itsevarmuudessaan ryhtynyt pitämään sitä normaalina, minkä piti olla väliaikaista.
Ylimielisyyteen voivat vaikuttaa poliittiset voimasuhteet ja ilmapiiri, vaikka niiden ei pitäisi työmarkkinapöydissä tuntua. Isona linjana näyttää olevan pysyvä työntekijöiden palkkaköyhdyttäminen ja heikkenevä toimeentulo. Kuvaavaa on Suomen yrittäjien toimitusjohtaja Mikael Pentikäisen näkemys keväältä. Hänen mukaansa Suomi on siirtynyt pysyvästi aikaan, jossa poliittinen vasemmisto ei muodosta hallituksen enemmistöä (tosin näin ei ole ollut vuosikausiin): jatkossa nähdään hallituksia, jotka jatkavat nykyisen hallituksen aloittamia työmarkkinaheikennyksiä.
Tällaisessa ajattelussa ideologinen politiikka työnnetään työmarkkinapöytiin, järjestäytyneitä työntekijöitä verrataan rikollisjärjestöön, elinkeinoelämän johdossa avoimesti kehotetaan ihmisiä eroamaan ammattiliitoista, työntekijöiden järjestäytymistä pyritään heikentämään eikä palkansaajan vuoro tule koskaan.
Kun työntekijät lakkoilevat palkkojensa puolesta, leimataan tämä lakkoiluksi Suomen hallitusta vastaan. Vaikka työntekijöille kyse on heidän omasta toimeentulostaan, palkasta ja työehdoista. Vain ja ainoastaan siitä. On suorastaan kieroa, että työllään paremmin toimeentuleva työntekijä voidaan nähdä kostona jostain tai jollekin.
Jossain vaiheessa sopimus syntyy, joko helpommin tai vaikeammin. Siinä vaiheessa oletettavasti eduskunta on hyväksynyt esitykset paikallisesta sopimisesta ja niin sanotusta vientivetoisesta työmarkkinamallista. Silloin suomalainen työmarkkinajärjestelmä on pysyvästi muuttunut, ja työntekijöiden toimeentulon turvaava ammattiyhdistysliike on tärkeämpi kuin vuosikymmeniin.
Kirjoittaja on yhteiskuntavaikuttamisen asiantuntija Teollisuusliitossa.
lehti 