Kouluväkivaltaa vastustavat kaikki. Siitä puhutaan vuosikymmenestä toiseen, sitä on tutkittu ja sen ehkäisyyn ja kitkemiseen syydetään rahaa. Silti mikään ei muutu. Kouluväkivalta on raaistunut ja sitä kokee yhä joka kymmenes peruskoululainen.
Kouluväkivalta on merkittävä kansanterveydellinen ongelma. Sen vaikutuksia on verrattu seksuaalisen tai perheväkivallan kohteeksi joutumiseen. Kouluväkivalta on taatusti yksi suurimpia tekijöitä, kun puhutaan lasten ja nuorten mielenterveysongelmista – joista tulee monen kohdalla aikuisen mielenterveysongelmia.
Aina väkivalta ei tarkoita turpaanvetoa. Myös ulossulkeminen on rajua henkistä väkivaltaa. Ihmiselle laumanisäkkäänä ylipäänsä, mutta erityisesti lapselle, on elintärkeää saada kuulua joukkoon. Keskenkasvuisen kohdalla tämän pyrkimyksen epäonnistuminen on ”vakava kehityksellinen riski”.
Vuoden 2022 kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja Iida Rauman Hävitys – tapauskertomus kuvasi seikkaperäisesti, miten kouluväkivalta murskaa lapsen. Jos lasta kohdeltaisiin kotona yhtä julmasti ja epäinhimillisesti, sosiaalitoimen kuuluisi puuttua siihen, mutta koulusta ei ole tietä ulos. Tuossa umpikujassa aina joku päätyy itsemurhaan, joka onkin nuorten yleisin kuolinsyy Suomessa.
On vaikea ratkoa ongelmaa, jos sitä ei tunnista. Yleisestä käsityksestä poiketen ”kiusaajat” eivät useinkaan ole stereotypioiden syrjäytyneitä poikia, vaan pidettyjä ja suosittuja oppilaita luokan hierarkian huipulta. Väitän, että tätä on monen aikuisen yhä vaikea hyväksyä.
Kouluväkivalta on ryhmäilmiö, jossa aivan tavalliset kivat lapset voivat olla mukana ja usein ovatkin. On kuitenkin helpompaa etsiä syntipukkia kuin tarkastella kriittisesti ja muuttaa koko luokan dynamiikkaa, johon kaikki vaikuttavat. Mustan lampaan tarve toisaalta kertoo dynamiikasta yhtä jos toista jo sekin.
”Meillä ei kiusata ketään” on erinomainen tavoite, mutta tuskin koskaan totta. Luulenpa, että yhtään toista lausetta ei monikaan kouluväkivaltaa kokenut vihaa enemmän. Kun todellisuutta ei haluta nähdä, ei sille tarvitse myöskään tehdä mitään.
Kun todellisuutta ei haluta nähdä, ei sille tarvitse myöskään tehdä mitään.
Vaikka kyllähän asialle tehdään jotain. On kampanjoita, juhlapuheita ja vanhempien tempauksia. Opettajat tekevät parhaansa niillä resursseilla, mitä heillä on.
Keinotkin ovat rajalliset. Rikoslaki ei koske koululaisia ja sosiaalitoimi on suuntautunut ratkomaan kodin eikä koulun asioita. Koulut kiemurtelevat vastuusta milloin milläkin syin – silloin, kun eivät laita väkivallan tekijää ja kohdetta ”sopimaan” keskenään. Ehkä koulut pitäisi vastuuttaa ankarammin turvaamaan kaikille edes siedettävä oppimisympäristö? Ehkä ne tarvitsevat siihen lisää valtuuksia.
Joskus toki tilanteet ovat aidosti sotkuisia ja syitä niin sysissä kuin sepissäkin. Lapset ja nuoretkin vasta harjoittelevat ihmissuhdetaitoja ja käyttäytymistä, kahnauksia voi tulla kavereidenkin kanssa eikä omaa osuutta tapahtumiin nähdä – tai ainakaan kerrota aikuisille. Mutta liian usein on myös niin, että päivänselvää systemaattista väkivaltaa ei vain oteta todesta.
Lapsi, joka toteaa alistuneena, ettei mikään koskaan kuitenkaan muutu, on valitettavan usein oikeassa.
On mahdotonta ratkoa ongelmaa, jota ei pidä ongelmana. Yhäkin törmää ”ainahan ne lapset” ja ”siihen pitää tottua” -tyylisiin asenteisiin. Ymmärrän houkutuksen. Opettajat ovat helisemässä jo perustehtäväänsä toteuttaessaan, ja siihen päälle pitäisi vielä olla liki yli-inhimillinen ihmistuntija ja -taitaja.
Mutta ei kai kenenkään pidä tottua joukosta ulossulkemiseen, pilkkaamiseen, vähättelyyn ja nolaamiseen? Hiukan nahkaa on jokaisen hyvä kasvattaa, mutta ei epäoikeudenmukaisen tai epäinhimilliseen kohteluun kannata tottua. Miksi ei samalla vaivalla sanota, että on opeteltava olemaan ihmisiksi ja kohtelemaan toisia reilusti? Tulemaan toimeen kaikkien kanssa? Ottamaan kaikki huomioon? (Arvaapa onko yritetty, kuulen jo opekuoron korvissani. Epäilemättä.)
Kouluväkivaltaa tutkinut Tuija Huuki on huomauttanut, että ”kiusaaminen” alkaa sinänsä pienestä. Ulossulkemista, nokittelua ja rankkaamista on jo kauan ennen vakavampaa kiusaamista. Kun homma on vielä mulkoilun ja naureskelun tasolla, siihen on mahdollista puuttua.
”Meillä ei kiusata ketään” on erinomainen tavoite, mutta tuskin koskaan totta.
Mutta koulua ei käydä tyhjiössä. Vaikka opettaja olisi miten taitava, hän on kuitenkin vain yksi aikuinen. Lapset ottavat mallia kotoa, mutta niin kaikkialta muualtakin. Kuin pesusieninä he imevät itseensä ajan hengen ja tavat.
Somessa ihan tavalliset ihmiset ovat toistensa kurkuissa kiinni, vain tasan saman ideologian jakavat nähdään ihmisinä. Yhdessä kodissa vitsaillaan ylipainosta, toisessa kavahdetaan maahanmuuttajataustaisia, kolmannessa vuokrataloja ja yksinhuoltajia. Annetaan ymmärtää rivien välissä tai suorempaankin, että tässä ollaan vähän parempaa porukkaa, viis noista.
On ehkä vähän kohtuutonta odottaa lapsilta parempaa käytöstä kuin aikuisilta. Jo päiväkotien pihoilla huudellaan ”läskiä” ja ”köyhää” – ja miten surullisen ymmärrettävää se onkaan aikana, joka palvoo yli kaiken rahaa ja jona laiha on synonyymi ihmisarvoiselle.
Ehkä sitkeimmin kouluväkivaltaa pitää yllä käsitys, että se on tavalla tai toisella kohteeksi joutuneen oma vika. Jos uhri ei ole jollain tavalla ”outo” – siis esimerkiksi liian ujo, liian vilkas, liian hiljainen, liian äänekäs, liian laiha tai liian lihava – niin ehkä hän on liian taitava, liian kiltti, liian mukavannäköinen – liian raivostuttavan täydellinen ja siksi ikään kuin oikeutetusti vihan kohteena. Kyllä syy aina keksitään.
Ja kun sitten aina joku loppuun rääkätty lapsi päätyy itsemurhaan, todetaan, että sehän oli vähän sellainen heikompi tapaus alkujaankin, päässäkin vikaa.
Onneksi opettajalla on silti mahdollisuus vaikuttaa. Tutkimuksen mukaan niissä luokissa, joissa opettaja selvästi tuomitsi ”kiusaamisen”, lapsetkin rohkenivat puolustaa ”kiusattuja” useammin. Lapsista parhaat mahdollisuudet puuttua asiaan taas oli suosituimmilla lapsilla, luonnollisesti. Ongelmaksi muodostuu se, että toisinaan juuri he ovat ”kiusaajia” – ja pahimmillaan ”kiusaaja” on opettaja, kuten Rauman omakohtaisessa romaanissa.
Miltä muuten kuulostaisi, jos aikuisten kokemasta vakavasta väkivallasta puhuttaisiin ”kiusaamisena”?
Aikuisilta lapset oppivat, että miten tässä maailmassa selvitään. Ja eiväthän he siinä sinänsä väärässä ole, että parhaiten tässä maailmassa (noin kuin ulkoisilla mittareilla) pärjäävät häikäilemättömimmät. Pitäisi kyetä näyttämään, että se ei ole koko totuus – että keskimäärin elämä on mukavampaa ja mielekkäämpää, jos ei ole täysi mulkku.
Lapset turvautuvat kouluväkivaltaan, koska siitä palkitaan sosiaalisesti. Sillä saa valtaa ja korkeamman aseman hierarkiassa – vääristyneellä tavalla, mutta kuitenkin. Aikuisten tehtävä on pitää huoli siitä, että näin ei ole. Opettaa, että porukalla yhden kimppuun käyminen on pelkurimaista, sillä se on.
Siihen, miten se tehdään, minulla ei ole vastausta. Tässä maassa on varmasti lukuisia eri alojen ammattilaisia, joilla niitä on. Mutta olen varma siitä, että jos 1. ongelman luonne ymmärretään ja 2. se otetaan tosissaan, se on mahdollista myös ratkaista. Kysymyksessä ei ole mikään maailmanluokan mysteeri eikä luonnonvoima. Usein tunnutaan vain kompuroivan jo näihin kahteen perusedellytykseen.
uutiskirje 
