Amerikkalaisen Washington Irvingin kertomuksessa vuodelta 1819 laiskanpulskea Rip van Winkle pakenee nalkuttavaa vaimoaan vuorille ja ryypiskelee tuntemattomassa seurueessa sen verran raskaasti, että uni tulee väkisin silmään ja mies panee puunvarjoon maata.
Aikanaan Rip herää ja palaa kylään, mutta siellä kaikki onkin muuttunut. Vaimo on kuollut, ystävät kaatuneet sodassa ja Yrjö III:n sijasta valtaa pitävät amerikkalaiset itse. Vuorille lähdöstä on kulunut yllättäen kaksikymmentä vuotta.
Myös Arthur Koestlerillä on Rip van Winkleksi kutsuttu henkilö. Vuonna 1940 ilmestyneessä ja vuonna 1958 suomennetussa romaanissa Pimeää keskellä päivää esiintyy vanha, kirkassilmäinen ja sävyisä vanki, kommunisti, joka oli virunut kaksikymmentä vuotta läntisen maan törkyisessä sellissä.
Pennanen kasvoi kommunistien keskellä, asui ja kävi koulua Moskovassa, oppi täydellisen venäjän kielen ja pelasi kyykkää Otto Wille Kuusisen kanssa.
Kun tyrmän ovet aukenivat, Rip nousi heti junaan ja matkusti vallankumousvaltioon, jonka syntyä hän oli vapausaikoinaan kiihkeästi edistänyt. Perillä Rip vangittiin uudelleen, kuten tapoihin kuului, mutta käänne oli niin käsittämätön, että hänen väsynyt mielensä kieltäytyi totuutta hyväksymästä.
Malttamattomana Rip odotti päivää, jolloin hän pääsisi lähtemään oikeaan osoitteeseen. Kaikki oli ollut valtavaa erehdystä, väärä juna, väärä suunta. Utopian portit olivat jossakin ihan toisaalla.
Mutta mikä on miehiään Koestler, joka kirjoittaa niin asiantuntevasti neuvosto-oloista Neuvostoliittoa silti mainitsematta? Koestleriä voisi luonnehtia maailmankansalaiseksi ja idealistiksi, seikkailijaksi ja selviytyjäksi. Hän syntyi vuonna 1905 Budapestissä saksankieliseen juutalaisperheeseen, mutta lähti jo nuorena liikkeelle ja ehti kokea varsin uskomattomia vaiheita.
Koestler asui kibbutsilla, lensi ilmalaivalla pohjoisnavalle ja kiipesi Araratille. Hän matkusti Neuvostoliitossa, raportoi Espanjan sisällissodasta ja liittyi muukalaislegioonaan. Hän kuului 1930-luvulla Saksan kommunistiseen puolueeseen, mutta erosi siitä sisäisten puhdistusten takia. Vankiloihin hän tutustui monella eri taholla.
Pimeää keskellä päivää on Koestlerin kuuluisin kirja ja siihen hänen elämäkertansa olisi hyvä lopettaa. Englantiin asetuttuaan hän sekaantui kuitenkin CIA:n rahoittamaan antikommunistiseen toimintaan ja tutki intohimoisesti levitaatiota ja muita parapsykologisia ilmiöitä. Vuonna 1983 hän teki, vakavasti sairaana, itsemurhan yhdessä vaimonsa kanssa.
Muistelmateoksessaan Elämää pienempi näytelmä Jotaarkka Pennanen käyttää Koestlerin kirjasta nimeä Pimeä keskellä päivää, jossa pimeä on siis nominatiivissa. Etenkin lähdeluettelossa ratkaisu tuntuu hiukan oudolta, mutta miten tahansa, Koestler on tehnyt Pennaseen järisyttävän vaikutuksen.
Pennanen kasvoi kommunistien keskellä, asui ja kävi koulua Moskovassa, oppi täydellisen venäjän kielen ja pelasi kyykkää Otto Wille Kuusisen kanssa, joten hän uskoi tuntevansa Neuvostoliiton. Saman ikäpolven taistolaiset elättelivät Neuvostoliitosta purppuraisia haaveita, mutta Koestlerin kritiikki – näin tuumi Pennanen – voisi avata heidänkin silmänsä.
Koestler-innostus tarttui Lauri Sipariin ja hän suostui tekemään romaanista 1970-luvulla televisiosovituksen. Johtaja Pepsi Paloheimo kavahti kuitenkin sen tiukkaa sisältöä, pelkäsi itäisen ystävän ärähtävän ja hautasi hankkeen Ylen alimmaiseen laatikkoon.
Anu Saaren kanssa kaikki heilahti päälaelleen. Saari ei Koestleriä ohjannut, mutta hän ihastui kirjan syyttäjään, jonka mielestä tarkoitus pyhitti keinot ja vääryys oli tarpeellinen välivaihe. Saari kääntyi taistolaiseksi.
Vuosikymmen vaihtui ja Pennasella oli nyt Turun kaupunginteatteri hallussaan. Hän päätti tarttua omin käsin Koestleriin, mutta pitkän linjan taistolaispoliitikko Oili Suomi nosti asiasta niin ison metakan, että mustimmat kokoomuslaisetkin yhtyivät huutokuoroon.
Vaikka Pennanen sai tukea paitsi Aarne Saariselta myös työmies ja kirjailija Väinö Pääkköseltä, joka oli Turun teatterilautakunnan enemmistöläinen jäsen, Koestler ammuttiin alas. Maksim Gorkin ja Bertolt Brechtin Äiti hyväksyttiin sen sijaan tyytyväisyyttä hyristen ohjelmistoon eivätkä näytelmän ylistyslaulut, varsinainen taistolaisuuden katekismus, häirinneet lainkaan porvareiden yöunia.
Kaj Chydenius lörpöttelee Muistin juuri -teoksessa yläluokkaisista etuoikeuksistaan, maaseutu- ja kaupunkiasunnoista, huviloista, rapukekkereistä ja kaukomatkoista, mutta Jotaarkka Pennasen muistelu on pohtivaa, moraalista ja kriittistä. Itseäänkään Pennanen ei säästä, vaan käy kuin rippituolissa lävitse kryptiset pariutumiskuvionsa.
Varhaisten bolshevikkien ajama vapaa rakkaus on ollut Pennasen perheen kantava voima ja aika ällistyttävää on lukea, miten invalidisoitunut äiti, Anja Vammelvuo, melkein konttasi naapuriin, moskovalaisen rakastajansa hoteisiin. Isällä, Jarno Pennasella, oli suhde muun muassa Elvi Sinervoon, luonnollisesti yhteisymmärryksessä Mauri Ryömän kanssa.
Kiilan vanhoista kommunisteista Pennanen antaa erittäin myönteisen kuvan eikä hän nuoria taistolaisiakaan liikaa rusikoi. Wolf Biermannin tapaus saa kuitenkin Pennasen kauhistumaan ja kalpenemaan.
Marraskuussa 1976 taistolaiset eliittitaiteilijat lähettivät Erich Honeckerille sähkeen, jossa he kiittivät DDR:ää Biermannin karkotuksesta. Vuosikausia pannassa pidetty juutalaislaulaja oli päästetty yllättäen Kölniin, mutta paluun mahdollisuutta ei enää ollutkaan.
Taistolaisten mukaan Biermann solvasi lauluillaan koko työväenliikettä ja vaaransi sosialististen maiden rauhanpolitiikan. Koska DDR oli saavuttanut suurta kansainvälistä arvostusta ja nostanut kansalaisten elintason huimiin korkeuksiin, Biermann ja muut vihamieliset voimat halusivat kiidon katkaista.
Osa DDR:n älymystöä kritisoi Biermannin karkotusta ja sai kärsiä sen johdosta vankeutta ja pakkohoitoa. Tämä tiedetään nyt, mutta silti Chydenius, sähkeen ensimmäinen allekirjoittaja, selittää muistelmissaan, miten välttämätöntä oli vastustaa Biermannia, itsekeskeistä tyyppiä, joka ei ymmärtänyt arvostaa hänen hienoja saavutuksiaan.
Kaukana olivat jo päivät, jolloin osui kolme luotia Rudi Dutschkeen ja verta asvalttiin. Hyvin ehdittiin kyllä nähdä, mistä ne ammuttiin…
lehti 