Matti Suurpää kertoo pari vuotta sitten ilmestyneessä muistelmateoksessaan Kuljin missä kuljin, miten juonikkaasti hänen neukkuaikaan oli Eino Leinon Seuran puheenjohtajana toimittava saadakseen joka kokoukseen haluamansa kaksi virolaista kirjailijaa. Hän laati suunnitelman Viron kirjailijaliiton tuolloisen ulkomaansihteerin Lennart Meren kanssa. Salainen kopio Neuvostoliiton kirjailijaliitolle osoitetusta kutsusta lähetettiin Merelle, joka valitsi edustajat ja saattoi oitis ehdottaa heitä, kun Moskovasta otettiin yhteyttä. Systeemi toimi joka kerta.
Suurpää epäilee, että Meren ja hänen kytkennästä tiedettiin Moskovassa, mutta se hyväksyttiin hiljaa, koska kirjailijaliiton sihteeri Valentina Morozova oli Lahden kokouksen ystävä. Hän myötävaikutuksellaan selvittiin silloinkin, kun ranskalainen Bernard-Henry Lévy nimitti puheenvuorossaan Brezhneviä Pinochetiksi. Sen kuultuaan koko neuvostodelegaatio marssi tiehensä Mukkulan tammien alta. Seurasi huolestunut kriisikokous, mutta seuraavana päivänä neukut olivat paikalla muina miehinä. Suurpää arvelee, että Morozova oli onnistunut vakuuttamaan Tehtaankadun siitä, ettei kysymyksessä ollut suomalaisten järjestäjien organisoima provokaatio.
Aika oli harhainen, mutta kun osasi sovittaa askeleensa, pystyi etenemään. Lahden kirjailijakokous on yksi loistava esimerkki. Vasta maailman mullistumisen jälkeen tajuaa, kuinka rohkea ja idealistinen rakennelma se oli ideologisesti jakaantuneessa maailmassa. Kirjailijakokoukset jatkuvat, mutta niiden merkitys enää ole sama.
Matti Suurpään tapaiset syvästi sivistyneet kirjallisuuden rakastajat, jotka tulevat lähelle kirjailijaa ja ymmärtävät häntä, ovat Suomen kustannusmaailmassa katoava luonnonvara, sukupuuton uhkaama laji.
Suurpää kertoo joutuneensa usein moraalisiin pohdintoihin siitä, mitä voi tehdä ja mikä on kunniallista. Mitä esimerkiksi aiheutti mielelle se, että lukuisat kerrat seisoi Tallinnassa puhumassa kansojen välisestä ystävyydestä roikottaen kädessään muovikassia, joka oli täynnä Neuvostoliitossa kiellettyä kirjallisuutta?
Jälkiviisauden valossa neuvokkuudestaan voi olla ylpeä. Sen ansiosta Virolla oli itsenäistyessään lujat siteet Suomeen ajalta, jolloin poliitikot eivät uskaltaneet toimia, mutta kulttuuri-ihmiset uskalsivat.
Suurpää oli Tammessa töissä Tshekkoslovakian miehityksen ja Solzhenitsyn -kriisin aikaan, hän oli perustamassa Tuglas-seuraa, hän oli miettimässä sananvapauden rajoja PEN-klubin johtokunnassa. Hän isännöi Joseph Brodskya 80-luvun lopussa, kun tämä Neuvostoliitolle vielä oli ”semi-kirjallinen parasiitti”.
Eino Leinon Seuran puheenjohtajana hän joutui jopa harmonisoimaan Suomen ja Neuvostoliiton kirjailijaliittojen välejä, jotka käytännöllisesti katsoen katkesivat, kun Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajaksi valittiin ”luopio” Jarno Pennanen.
Elämän ironiaa, että välit katkesivat oitis, kun Kirjailijaliiton johtoon ensimmäisen kerran sen historiassa valittiin sosialisti. Ja että ne solmittiin uudelleen, kun johtoon Pennasen kuoleman jälkeen astui hillitty oikeistolainen Lassi Nummi. PR-matkalla Neuvostoliittoon hän tosin osoitti hämmästyttävää kykyä sopeutua venäläiseen vieraanvaraisuuteen. Koville se otti. Ystävyysmaljojen perinpohjin kostuttaman päivän illallisella lähti pöydän toiselta puolelta Suurpäälle lappu: ”Am I Lassi Nummi?”
Matti Suurpää on vaikuttanut Suomen kirjallisessa elämässä lähes puolen vuosisadan ajan. Hän aloitti Otavassa, siirtyi Tammeen ja sieltä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannusjohtajaksi. Hän tuntuu tuntevan ihan kaikki, jotka suomalaisessa kulttuurissa jotain merkittävää ovat saaneet aikaan.
Oman elämänsä muistelijana Matti Suurpää on flanööri.
Siis mikä? Flanööri on kaupunkikulttuurin tuote, sivistynyt, älyllisesti utelias kuljeskelija, valpas havainnoitsija, jota kiinnostaa kaikki: talot, ihmiset, kaupat, kadun tapahtumat, historia, taiteet…
Suurpää on maailmanmatkaaja, mutta flaneerata hänen mielestään voi vain oman kulttuurin keskellä. Niinpä yksinäinen öinen vaeltelu neukkuaikaisessa Buharan kaupungissa Uzbekistanissa ei ollut flaneerausta. Sen eteen oli kyllä nähtävä vaivaa, sillä Suurpäälle järjestetyt kolme opasta eivät jättäneet häntä hetkeksikään. Hän päätti juottaa heidät niin humalaan, että heidän oli pakko mennä nukkumaan. Itse hän laistoi ryyppäämiseen neuvostoliittolaisten kauppaneuvottelijoiden menetelmällä: ensi töiksi juodaan tyhjäksi vesilasi, naukataan votka ja siirretään se suusta vesilasiin.
Monipuolisesti sivistynyt flanööri liikkuu muutakin kuin katuja pitkin. Suurpää flaneeraa taiteissa ja muistoissaan, viipyilee ystävissään. Hän siteeraa suruttomasti muita. Hän suhtautuu ystäviinsä arvostavasti ja lämpimän huvittuneesti.
Flanöörin ilmaisu on henkevää ja eleganttia. Ja tiivistä. Kuudellatoista rivillä Suurpää rakentaa Eeva-Liisa Mannerin persoonasta niin häikäisevän täyden kuvan, että siihen ei ole mitään lisättävää. Oivaltavasti ja hauskasti kerrotaan lukemattomista kanssavaeltajista Erik Tawaststjernasta, Tuomas Anhavasta ja Paavo Haavikosta Eino S. Repoon ja omaan appiukkoon Toivo Kärkeen, joka vävyn mielestä ei säveltäjänä ole saanut ansaitsemaansa arvostusta.
Sain Suurpään kirjasta paljon iloa, mutta herätti se suruakin. Suurpään tapaiset syvästi sivistyneet kirjallisuuden rakastajat, jotka tulevat lähelle kirjailijaa ja ymmärtävät häntä, ovat Suomen kustannusmaailmassa katoava luonnonvara, sukupuuton uhkaama laji. On surullista ja kauhistavaa seurata, kuinka nopeasti prosessi etenee. Vanhat arvokkaat kustannustalot miehitetään ihmisillä, jotka varmasti tietävät paljon rahan tahkoamisesta, mutta kirjallisuudesta eivät juuri hölkäsen pöläystä.
Alaa näyttää valtaavan ajattelutapa, ettei kustantamon johtajan tarvitse ymmärtää kirjailijaa sen enempää kuin munatukun johtajan tarvitsee ymmärtää kanalanpitäjän sielunelämää.
Tammella on hieno menneisyys Jarl Hellemanin ja Matti Suurpään tapaisten kulttuuri-ihmisten ansiosta, mutta mikä on sen tulevaisuus Bonniers-konsernin kylmässä kyydissä? Ei hyvältä näytä.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
lehti 