Kolumni / Pirjo Hämäläinen
Kun Aino Sahanen Kouvolankylästä oli lottana Viipurin ratapihalla, joulun kunniaksi päätettiin leipoa ruisjauhoista kakku. Maustamisessa tapahtui kuitenkin vahinko, sillä taikinaan tuli kaadettua roima annos valkopippuria. Kukaan ei pippurikakkua pystynyt syömään, joten se heitettiin roskatynnyriin.
Jouluaamun valjetessa havaittiin, miten venäläiset sotavangit olivat jälleen tonkimassa ratapihan jäätyneitä kasoja. Yksi vangeista, iäkkäämpi mies, kurkisti sattumoisin tynnyriin ja löysi sieltä kakun. Kakkua puristaen mies polvistui lottien ikkunan alle, teki ristinmerkkejä ja itki ilosta.
Dostojevskimainen tarina nostaa pintaan nuoruusajan muiston, illan poikaystäväni kotona, maalaistalossa, jonka asukkaat olivat periaatteessa kunnon ihmisiä. Poikaystävän äiti oli paistanut sokerikakun, mutta syystä tai toisesta se oli palanut aivan mustaksi ja joutunut tuvan likaämpäriin.
Istuimme sitten siinä kakuttomassa kahvipöydässä, kun paikalle ilmaantui talon kissa. Suoraa päätä kissa säntäsi ämpärille, tarrasi hampaillaan mustaan sokerikakkuun ja alkoi ahmia. Myös kissan teki varmasti mieli itkeä ilosta, mutta sitähän eläimet eivät ole oppineet.
Sotavangeista ja kissoista ei ole ehkä soveliasta puhua samaan hengenvetoon, mutta julmuudesta oli molemmissa tapauksissa kyse. Maalaistaloissa yleinen eläinrääkkäys, eläinten pitäminen nälässä ja kissojen tappaminen jonkin jauhelihakimpaleen takia olivat käytäntöjä, joista oli helppo jatkaa eteenpäin, kohti ihmisiä.
Kissan lisäksi poikaystävä ja poikaystävän vanhemmat ovat jo ammoin kuolleet, mutta rupesin miettimään perhettä, kun näin sotavankitarinan ja kohta sen jälkeen perheen nimen Valkealan veteraanikirjassa.
Tartuin vuosikymmen sitten julkaistuun kirjaan tehdäkseni mieliksi isälleni, joka asustelee tällä erää taivaassa tai jossakin taivaan esikartanoissa, sillä huomasin äkkiä, että niin paljon kuin olen makro- ja mikrohistoriaa lukenut, isäni sotaretkestä minulla on äärimmäisen hatara käsitys.
Syvärin luostarista olin kuullut ja itsekin siellä myöhemmin vieraillut, mutta Jandebajoki, Nietjärvi ja Syskyjärvi olivat aivan uutta enkä ollut tiennyt edes sitä, että isä pika-ammuskeli emmalla. Panssarinyrkki oli sen sijaan tuttu juttu, koska sellaisen isä raahasi sodasta mukanaan ja meidän navetanvintillä se on ymmärtääkseni edelleen.
Isän panssarinyrkin on täytynyt kokea manillaköyden ja yhdeksän miehen saappaiden kaltaisia seikkailuja, sillä hänen palatessaan siviiliin mitään navettaa ei ollut olemassa. Evakkotalon rakennukset valmistuivat vasta paljon myöhemmin, joten panssarinyrkki on maannut kenties useassakin välivarastossa ennen kuin isä peitteli sen asekätkijän elkein heinien sekaan.
Veteraanikirjan haastatteluja on siivottu niin, että isän osuudessakaan ei ole hittoa pahempia kirosanoja, mikä tekee hänen kiivaasta karjalaispuheestaan aika laimeaa. Toisaalta kertomusten sisältöön ei ole nähtävästi puututtu, vaan veteraanit ovat saaneet olla halutessaan ikäviä ja happamia.
Ja nyt seuraa tutkimustulos: paristasadasta haastatellusta miehestä kukaan ei vaikeroi veteraanien halpamaista kohtelua, mutta parinkymmenen naisen joukosta irtoaa kitkerää valitusta.
Muuan naisista, Pohjois-Pohjanmaan turvesoilla syntynyt Siiri, oli koulutovereitteni äiti. Meidän kylässä monet elivät vaatimattomasti, mutta harvan elämä oli niin niukkaa kuin Siirin perheellä. Lapsia oli peräti kuusi, pelto pelkkä läntti, lähimpään naapuriin kilometrien matka. Miehen kuoltua syöpään Siiri jäi nuorella iällä leskeksi.
Näin ankaran kohtalon olisi luullut karaisseen Siiriä, mutta veteraanikirjassa hän toteaa, ettei ole uskaltanut lotan työstä aiemmin paljon puhua. Uskaltanut? Mitä Siiri pelkäsi?
Siiri vastaa itse viittaamalla aliarvostukseen ja pilkkaan, mutta kovin nopeita johtopäätöksiä tästä ei kannata tehdä. Pilkkaajilla haastatellut eivät tarkoita yksinomaan pahamaineisia radikaaleja, vaan jotkut naiset kertovat papeista, jotka sodan vielä kestäessä sättivät saarnastuolista lottia ja osoittivat raivosta tutisevin sormin lottien vanhempia.
Lottataustassa oli aivan ilmeisesti kyse moraalista. Naiset eivät vaienneet siksi, että he olivat osallistuneet sotaan ystävällismielistä Neuvostoliittoa vastaan, vaan siksi, että seksuaalisuuteen juuri kypsyneet tytöt ja rintama olivat arveluttava yhdistelmä. Ennen Lotta Svärdiä sotajoukkoja seurasivat lähinnä prostituoidut.
Mitä tulee sitten tähän miesten veteraanitouhuun, minun on ihan mahdoton käsittää, mistä kumpuavat väitteet, joiden mukaan sodasta ja sotilaista ei saanut puhua ennen kuin Neuvostoliitto oli romahtanut.
Väitteissä ei ole järjen häivää, sillä heti sodan päätyttyä aihe vyöryi valtavana kymenä tutkimuksiin, kirjoihin ja elokuviin. Sotakirjojakin on julkaistu niin paljon, että jokaisessa taloudessa on niitä vähintään kymmenen kappaletta.
Kansa taisteli -lehti, joka oli isäni suosikkilukemisto, alkoi ilmestyä vuonna 1958 ja jatkoi ilmestymistään vuoteen 1986. Jouduin ostamaan lehden Kouvolasta ja muistan, miten laadukas se oli taitoltaan ja paksu paperiltaan.
En puutu veteraaniliikkeen yleiseen historiaan, mutta Valkealan veteraanikirjasta käy ilmi, että siellä Sotainvalidien Veljesliiton alaosasto perustettiin vuonna 1941 ja sen naisjaosto vuonna 1953, sotaveteraanit järjestäytyivät vuonna 1967 ja rintamamiesveteraanit vuonna 1972. Aktiivisuuden huippu osui vuoteen 1976, jolloin Rovaniemen liittojuhlillekin lennettiin komeasti kuljetuskoneilla.
Ja nyt, matkamies, seisahdu. Mitä muuta muistetaan vuodesta 1976? Monen mielestä juuri silloin elettiin suomettumisen pahinta aikaa eikä luokkakantaisen nuorison kirves ollut lähestulkoonkaan tylsynyt. Agitprop raikui yhä täysillä, mutta Valkealan veteraanit kiitivät ilmojen halki ja kuorolauloivat Eldankajärven jäätä.
Selvyyden vuoksi mainittakoon vielä, että eniten maailmassa isäni inhosi Valkealan veteraanitoimintaa, sillä hänen mukaansa järjestöissä kekkaloivat pelkät pelkurit, jotka eivät olleet rintamaa ikinä nähneetkään. Miksi hän sitten suostui kirjan haastatteluun? Olisikohan sekatavarakaupan keskioluella ollut osuutta asiassa.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
lehti 