Kolumni / Tuula-Liina Varis
Kesän 1930 aikana lapualaiset järjestivät kaikkiaan 254 poliittista kyyditystä ja kyyditysyritystä. Luku koskee varmoja tapauksia, joiden uhrit tunnetaan nimeltä. Lisäksi tulevat muistitietoihin perustuvat varmentamattomat tapaukset.
Osa kyydittäjien uhreista päätyi itärajalle ja pakotettiin kävelemään rajan yli Neuvostoliittoon. Muutama tapaus päättyi murhaan.
Yhä tuntuu uskomattomalta, että rauhallinen maalaispitäjä voi noin täydelleen joutua terroristien mielivallan alle. Ihmiset peloteltiin puhumattomiksi, pimeän aikaan ei uskallettu liikkua, ovet lukittiin, ikkunat salvattiin.
Se oli hirveän terrorin kesä. Kyyditysten tekijät olivat pääosin rehvastelevia, kännisiä rähinöitsijöitä, taustalla toimivien organisaattorien käskyläisiä. Monet vauraatkin talolliset ja heidän poikansa saattoivat tilansa tärviölle, kun lapualaisvermeissä patsastelu ja juopottelevissa miessakeissa uhoilu oli talonpitoa mielenkiintoisempaa.
Yksi murhan uhri oli Heinäveden kunnanesimies Onni Happonen, raitis, lahjakas ja jämpti sosialidemokraattinen kunnallispoliitikko. Kuopiosta vahvistusta saaneet oman kylän äärioikeistolaiset sieppasivat hänet keskellä kirkasta päivää kunnantalolta ja murhasivat hänet raakalaismaisesti jo kotipitäjässä. Ruumis löytyi metsähaudasta kahden vuoden kuluttua. Syyllisiksi todelliset tekijät ostivat kaksi älyltään yksinkertaista apuriaan. Toinen heistäkin koki väkivaltaisen kuoleman erehdyttyään kiristämään lisää rahaa toimeksiantajiltaan.
Todellisia syyllisiä ei koskaan löydetty. Vai löydettiinkö sittenkin? Heinäveteläisten kirjailijan Martti Issakaisen teoksessa Happosen tapaus viitteet ovat aika selkeät.
Issakaisen kirja julkistettiin Heinävedellä syyskuun ensimmäisenä päivänä, jolloin oli kulunut tasan 80 vuotta Onni Happosen murhasta. Merkkipäivästä tuli huomattava muistojuhla, sillä silloin paljastettiin myös Onni Happosesta tehty reliefi. Päivän tilaisuuksissa muistutettiin, että murha ei vanhene koskaan, mutta murhaajat vanhenevat ja kuolevat. Anteeksi voi antaa, kostaa ei pidä, mutta unohtaa ei saa.
Juhlapuheen pitänyt Paavo Lipponen muistutti, että Suomessa perustettiin Euroopan ensimmäiset keskitysleirit. Mielellään sen tosiasian unohtaisi, niin kuin lapualaisterrorin, natsismin myötäilyn ja ne keskitysleirit, jotka perustettiin miehitettyyn Itä-Karjalaan.
Hirveintä lapualaisterrorissa oli sen poliittiselta järjestelmältä ja oikeuslaitokselta saama avoin tuki. Happosen tapauksessa se oli räikeää; silloinen nimismies Onni Hartio – paikkakuntalaisten mukaan laiska kanifarmari ja tyhmä mies – melkein työntämällä työnsi Happosen sieppaajien käsiin. Nimismies oli hävinnyt oikeusjutun Happosta vastaan, ja hänellä oli kana kynimättä. Yhtä jaloin motiivein olivat liikkeellä muutkin terroristit, joita Happonen oli saanut kiinni mm. verovilpeistä.
Luen Martti Issakaisen intensiivisesti mukaansa imevää kirjaa tunto herkkänä. Sen sivuilla puhuvat ja toimivat Karviset, Salliset, Luostariset, Pakariset, Kotilaiset, Hakkaraiset ja muut Heinäveden yleisimpiä sukunimiä kantavat. Monia samannimisiä tulin itse tuntemaan niiden seitsemän vuoden aikana, joina asuimme Heinävedellä. Yhteen Happosen aikalaiseen noina vuosina henkilökohtaisesti tutustuinkin. Hän oli Otto Hakkarainen, Happosen toveri ja tukija, joka itsekin joutui pidätetyksi Happosen suojelemisesta. Kuvat ja kuvaukset vuosikymmenten takaisesta kirkonkylästä olivat tutunomaisia. Vaikka TVH ja edistys oli iskenyt miljööseen kouransa, jotain oli 1980-luvulle säilynytkin.
Häkellyttää sen tajuaminen, että lapualaishenkisen Onni Hartion ja vasemmistolaisen nimismiehen Mikko Variksen välissä ei Heinävedellä ollut kuin kolme nimismiestä: vankeinhoitolaitoksen ylijohtajaksi päätynyt Valentin Soinne, maaherraksi nimitetty Urho Kiukas ja pitkän uran paikkakunnalla tehnyt Ilmari Rauteva.
Mitään emme Happosen tapauksesta Heinävedelle mennessämme tienneet, mutta nyt, historian huomioon ottaen, mietin, että mahtoi olla outoa saada paikkakunnalle sosialidemokraattinen nimismies, jolla on vielä sitäkin vasemmistolaisempi vaimo. Varsinkin, kun emme pitäneet poliittista suuntautumistamme mitenkään piilossa, päinvastoin. Rynnistimme kunnallispolitiikkaan ja jos johonkin kulttuuritouhuun täysin rinnoin heti, kun se oli mahdollista. Otto Hakkaraisen poika Heimo Hakkarainen oli valtuustotoverini SKDL:n ryhmässä.
Tulilahden murhat olivat Heinäveden vuosinamme tapetilla vähän väliä, mutta Happosen tapaus ei. Issakaisen kirjasta ymmärrän, että asia oli edelleen liian arka. Monet asiaan tavalla tai toisella sekaantuneet olivat vielä elossa.
Ensimmäisen kerran kuulin Happosen tapauksesta ja Heinävedellä riehuneesta lapualaisterrorista paikkakunnalla tapaamaltani psykohistorioitsija Juha Siltalalta, joka tuolloin teki teostaan Lapuanliike ja kyyditykset 1930. Sen jälkeen tiesin, mutta silti luen Martti Issakaisen kirjaa melkein henkeä haukkoen. Yhä tuntuu uskomattomalta, että rauhallinen maalaispitäjä voi noin täydelleen joutua terroristien mielivallan alle. Ihmiset peloteltiin puhumattomiksi, pimeän aikaan ei uskallettu liikkua, ovet lukittiin, ikkunat salvattiin. Valvottiin ja pelättiin öisiä koputtelijoita kuin Stalinin Neuvostoliitossa.
Martti Issakaisen kirja ei kerro ainoastaan Happosen tapausta vaan kuvaa laajasti tuon ajan elämää Heinävedellä ja ajan ilmapiiriä. Kirjassa puhuvat jo kuolleet ja vielä elävät heinäveteläiset omina persooninaan ja omalla kielellään. Vastaansanomaton todellisuus aukeaa lukijalle ihmisten erilaisista, keskenään ristiriitaisista tarinoista ja tulkinnoista. Eloisien puheenvuorojen ansiosta kirjaan pujahtaa jopa huumoria, niin karmeaa historiaa kuin se kertookin.
Murhalla on pitkä varjo. Sukupolvien mennen muisto voi muuttua, saada anteeksiannon verhon, kirkastua legendaksi. Mutta murha ei unohdu. Ja se pitääkin muistaa, jotta ei unohtuisi, että vihaa on helppo lietsoa, ja se syttyy herkästi: kaikkein kauheinkin on aina mahdollista kaikkialla, myös nyt, myös Suomessa.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
lehti 