Kuka kutsutaan paikalle silloin, kun ei itse olla valmiita tekemään mitään? Toivo! Toivo on Hollywood-elokuvan ja ilmastolässytyksen yhteinen lempilapsi ja tehokeino. Toivosta puhuvat kaikki. Sen pitäisi ilmestyä hämärän koittaessa viimeisenä valonsäteenä, joka ohjaa meidät oikealle polulle.
Toivo esiintyy nyt kaikkialla yksinkertaisesta syystä: tilanne on vakava. IPCC-raportit huutavat vuosi toisensa jälkeen katastrofaalista lämpenemistä ja viimeistä mahdollisuutta kääntää kehityksen suunta. Suomen ”ilmastohallituskaan” ei ole kyllin toivontäyteinen kääntämään globaalia kelkkaa, saati suitsimaan kotimaisten hiilinielumetsien hakkaamista.
Mutta mikä toivossa siis on pielessä? Miksi ei pitäisi toivoa? Toivon ongelma piilee siinä, että se hävittää helposti toimijuuden. Toivominen on läheistä sukua jonkinlaiselle rukoukselle. Se luovuttaa mahdollisuuden muuttaa olosuhteita oman toiminnan ulkopuolelle.
Helposti toivosta luopuminen johtaa kuitenkin synkkään metafyysis-sävytteiseen epätoivoon. Ilmaston kohdalla tämä tarkoittaa suremisen, luopumisen ja resignaation äänilajia. Siinä asetutaan savupirttiin pohdiskelemaan etäältä maailman palamista. Tämäkään vaihtoehto ei ole erityisen houkutteleva.
Ilmastonmuutoksen yksi vaikeus on ajatella katastrofia mittasuhteissa ja eri aikaskaaloilla. Ihmiselle tulevaisuuden ajatteleminen on niin vaikeaa, että älykkäätkin ihmiset helposti luiskahtavat jonkinlaiseen kaksinapaiseen ajatteluun. Vaihtoehtoina on täystuho tai täyspelastus. Niinpä usein kuulee ajatuksia kuten ”me kaikki kuollaan, maailma tuhoutuu” tai vastaavasti ”teknologian avulla tulemme pelastamaan maapallon” tai ”kansalaiset voivat torjua yhdessä ilmastonmuutosta pienillä arjen valinnoilla”.
Haasteemme on löytää itsemme kaiken keskeltä nykyhetkestä, matkalla tuntemattomaan. Tilanteesta, joka ei kuitenkaan ole niin dramaattinen kuin tuomiopäivää saarnaava doomerismi antaa ymmärtää. Tässä tilanteessa olisi tärkeää pystyä ajattelemaan kriittisesti toimijuutta: sitä, miten asiat muuttuvat ja kenen toimesta.
Nykyään usein korostetaan ”posthumanistisesti”, että erilaiset ei-inhimilliset toimijat muokkaavat tulevaisuutta siinä missä ihminenkin. Ihmiskeskeistä politiikkakäsitystä on ansiokkaasti purettu osoittamalla, että esimerkiksi sienet, mikrobistot, fossiiliset polttoaineet ja vilja ovat oleellisesti vaikuttaneet niin kutsutun ”modernin” ajan luonteeseen. Posthumanistisen politiikan rajoitus kuitenkin on toiminta. Nämä ei-intentionaaliset toimijat kun eivät halua mitään eivätkä siten tee ainakaan sitä mitä me haluamme. Ilmastonmuutoksen kohdalla on todettava, että nämä ei-inhimilliset toimijat eivät tule sitä pysäyttämään, joten meidän on pakko yrittää itse.
Toivomista välttävä politiikka voisi olla politiikkaa, joka ottaa lähtökohdakseen oman toiminnan ja omien voimien kasvattamisen. Se ei odota ulkopuolista pelastusta eikä usko typerien ilmastokokousten typeriin kompromisseihin. Meidän on muutettava koko tapamme järjestää yhteiskunta ilmaston takia, eikä yksikään nykyinen hallitus tai suuryritys ole siihen valmis. Lähtökohdaksi pitäisi ottaa nykyhetki, se millaista elämää haluamme elää ja millaisia yhteiskunnallisia organisaation muotoja sitä varten pitää luoda.
Toivokin voidaan päästää takaisin politiikkaan takaovesta, jos se tulkitaan uudelleen. Toivo pitäisi silloin ymmärtää ilona ja luottamuksena omiin kykyihin, haluna kamppailla ja voittaa ylivoimaiselta vaikuttavat vastustajat viekkaudella. Tällainen toivo on suomalaisessa politiikassa lähtökohtaisesti vieras ajatus. Meillä katsellaan aina anelevasti Arkadianmäelle lupaavia savumerkkejä odotellen.
Entä jos vaihteen vuoksi emme odottelisi, että joku muu pysäyttää tuhokoneistot, vaan yrittäisimme itse?
uutiskirje 
