Muistan, kun istuin 14-vuotiaana nuorten psykiatrisella poliklinikalla. Minut passitettiin sinne äitini äkillisen kuoleman jälkeen. Se oli ensimmäinen kerta, kun psykiatri kirjoitti minulle masennuslääkkeitä. Siitä tuli olennainen osa elämääni. Kahvi ja SSRI. Sitten jugurtti ja menoksi.
Sanottakoon heti, että en ole lääkevastainen ihminen ja masennuslääkkeissä on isoja eroja. Joillekin ne ovat ainoa toivo ja helpotus selvitä arjessa, kuten ADHD-lääkkeet voivat olla niille, joilla on diagnoosi.
Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin, etten enää tarvinnut lääkettä. Tiputin, puolitin ja lopetin. Eron huomasi vasta jälkeenpäin. Libido ja aidot naurut palasivat, ja itkutkin olivat taas tervetulleita. Olin taas minä.
Aikaa kului. Elämä potki taas perseelle. Kaamosmasennus meni ohi ja kevätmasennus alkoi. Tuntui, että punainen lanka on kadoksissa ja huomasin taas itkeväni enemmän kuin nauravani.
Kyllä minä nauroinkin. Asiakkaat sanoivat usein, miten hymyni tai juttuni piristivät päivää. Tuskin kukaan olisi arvannut, miten paljon fantasioin siihen aikaan omasta kuolemastani. Olin kai funktionaalisesti masentunut.
Masennus ja univaikeudet kulkivat käsi kädessä kuin läheisriippuvainen ja narsisti. Kävin työterveyslääkärillä. Yritin ahtaa 20 minuutin tapaamiseen kaikki taustat ja tunteet. Lopuksi lähdin pois uuden serotoniini- ja nyt myös ketiapiinireseptin kanssa itku silmissä. Lääkäri lupasi, että vaikutukset alkavat näkyä parin viikon päästä.
Rituaali uusiutui. Aamukahvi, masennuslääke, juotava jugurtti ja töihin. Kunnes olin niin persaukinen, että jouduin valitsemaan ruuan ja lääkkeiden väliltä. Valitsin sapuskan. Lääkkeet jäivät apteekkiin.
Mitä pahaa voi oikeasti tapahtua, että vuoden minimiannoksella otettua lääkettä ei yhtäkkiä olekaan viikoksi, ja lopetan sen seinään? Kyseessä on kuitenkin vain mielialalääke, ei mikään vahvempi kolmiolääke kuten opidoidit tai laiton huume.
Kävi ilmi, että kaikkea pahaa ja vielä pahempaa. Ensimmäiset oireet muistuttivat flunssaa ja kuumetta. Keho oli voimaton ja lihaksiin särki. Viikko meni, flunssa jatkui.
Tuli motorisia ongelmia. En saanut pidettyä kynää kädessäni, ajatukset ja sanat katkeilivat. En päässyt sängystä ylös ja jokainen raajani ja lihakseni särki niin, etten saanut kokattua tai siivottua.
En ollut ikinä pelännyt kuolemaa.
Joka päivä sain ainakin kaksi ahdistus- ja paniikkikohtausta. Istuin työterveyspsykologilla, jossa pitäisi olla turvallinen olo, ja sain kohtauksen myös hänen edessään.
En ollut ikinä pelännyt kuolemaa. Päinvastoin olin aina ajatellut, että jos jotain tapahtuu, so be it. Huomasin kuitenkin, että nyt minulla oli uusi pelko: välillä pelkäsin, välillä toivoin kuolemaa.
Aistini herkistyivät. Normaali talvinen valo päiväsaikaan ja tavalliset äänet tekivät pahaa. Kaiken päälle sain toistuvasti ikään kuin sähköiskuja kehooni ja sosiaaliset tapahtumat, jossa ennen loistin, toivat pelkoa.
Tätä jatkui kaksi kuukautta.
Alkuun en osannut yhdistää oireita mielialalääkkeeseen, koska ei minulle ollut kerottu mitä tapahtuu, jos sen joutuu lopettamaan yhtäkkiä. Epäuskoisena googlasin ”masennuslääkkeiden vieroitusoireet” ja yhtäkkiä kaikki oli selvää.
Löysin artikkeleita, joissa vuosikymmeniä masennuslääkkeitä käyttäneet ihmiset kertoivat taistelustaan, kun yrittivät lopettaa ne. Usein he olivat joutuneet palaamaan takaisin lääkkeisiin, koska vieroitusoireeti olivat niin kovat.
Romahdin. Mietin, joudunko syömään lääkettä vai elämään oireiden kanssa loppuelämäni. Epätoivo oli suuri.
Kun kävin lääkärillä kertomassa vieroitusoireista ja halustani lopettaa lääkkeen käyttö, en saanut empatiaa enkä ymmärrystä. Lääkäri ehdotti lääkkeen vaihtoa toiseen. Sain beetasalpaajia paniikkikohtauksiin ja kolmen päivän sairausloman.
En ollut työkykyinen, mutta asiasta hävetti puhua töissä, vaikka muuten olinkin voinut puhua pomolleni vapaasti.
Jonotin neljä vuotta terapiaan.
Vertaistukea ei ollut, ennen kuin löysin sitä itse somen kautta. Löysin erilaisia ryhmiä ja tajusin, ettei taistelu ole vain omani.
Käytin aikaa lukeakseni hartaasti muiden kokemuksista ja tuskista, jotka olivat pahempia kuin omani. Itkin heidän ja itseni puolesta.
Myös Jenny Rostainin Irti masennusläkkeistä -kirja auttoi minua.
Sen kahden kuukauden jälkeen olo helpottui. Ne olivat kaksi helvetin pitkää kuukautta, jollaisia en toivo edes pahimmalle viholliselleni. Kuin olisin vieroittautunut vahvemmastakin reseptilääkkeestä tai huumeesta.
Ajan myötä minusta tuli eräänlainen tukihenkilö ja ”gettotohtori” somen kautta tapaamilleni ihmisille, jotka halusivat kuulla jonkun sanovan, että siitä selviää.
Suurimmalla osalla ei ollut työterveyslääkäriä tai ylipäänsä omaa, ymmärtävää lääkäriä, joten he alkoivat ostaa kadulta muita lääkkeitä hoitamaan niitä oireita, mitä masennuslääkkeet jättivät.
Osa osti bentsoja ”sähköiskuihin”, joku alkoi juomaan. Yritin varoittaa heitä uusista koukuista. Pari kertoi saavansa apua kannabiksesta. Mutta ajatelkaa, jos he kertoisivat tämän lääkärille? H-merkintä ja ikuinen stigma, joka olisikin sitten aivan oman juttunsa aihe.
Serotoniinia ja ketiapiinia määrätään vaivaan kuin vaivaan off labelina, ohi lääkeen alkuperäisen tarkoituksen. En ole koskenut niihin puoleen vuoteen pitkällä tikullakaan.
Tekemättä mitään alakuloisuustestejä tiedän olevani yhä jollain tasolla masentunut. Mutta pyrin nykyisin hankkimaan dopamiinini ja serotoniinini jollain mieluisalla liikunnalla sekä elämän pienistä asioista ja onnistumisista.
Jonotin neljä vuotta terapiaan, koska halusin työkaluja enkä lääkkeitä, mutta niitä suositeltiin sieltäkin.
Nykyisin olen oikeastaan kiitollinen siitä, että rahani eivät aikoinaan riittäneet lääkkeisiin. Muuten popsisin niitä vieläkin.
En halua dumata mielialalääkkeitä tai niiden käyttöä ylipäänsä, mutta sen yhteydessä on vaadittava kontrollikäyntejä ja rehellistä puhetta sivu- ja vieroitusoireista.
Sri Lankassa en tiedä kenenkään popsivan mielialalääkkeitä. Miksi?
Koska ayurveda. En lähde nyt hopeavesiosastolle, mutta sanon, että itämainen lääketiede huomioi jotain sellaista, mitä länsimainen ei.
Ayurvedassa mielen ja kehon välinen tasapaino on tärkeää. Sitä pidetään kaiken hyvinvoinnin edellytyksenä. Ennaltaehkäisy ja hoidot ovat yksilöllisiä. Fysioterapialla ja ruokavaliolla on suuri merkitys.
Lopuksi sanottakoon, että läheisten tuki ja ymmärrys on valtavan tärkeää.
Peace and love.
uutiskirje 