”Työnteon tulee aina kannattaa” on jo pitkään ollut yksi oikeiston talouspoliittisista kestohokemista. Myös nykyisen oikeistohallituksen työllisyyspolitiikka perustuu yksinomaan työnteon taloudellisten kannustimien vahvistamiseen ja niin sanottujen kannustinloukkujen purkamiseen. Selkokielellä tämä tarkoittaa toisaalta tuloveron alentamista, ja toisaalta työttömyys- ja muun sosiaaliturvan heikentämistä.
Oikeiston työllisyyspoliittinen resepti perustuu toisin sanoen olettamukseen, että työttömyys on viime kädessä yksilön oma, kylmään kannattavuuslaskelmaan perustuva valinta. Jotta yhä useampi työtön ”valitsisi” työttömyyden sijasta työnteon, työttömyysturvaa ja muita sosiaalietuuksia pitää siis alentaa, tai vähintäänkin niiden ehtoja tulee tiukentaa. Vastaavasti työssäkäyviä pitää palkita tuloveronalennuksilla, jotta heidän otsansa hiellä ansaitsemasta palkastaan jäisi enemmän käteen.
Ei tarvitse katsoa kovinkaan läheltä huomatakseen ideologisen ketunhännän taloudellisiin kannustimiin perustuvan työllisyyspolitiikan kainalossa. Vaikka päinvastaistakin kuulee toisinaan väitettävän, tuloveron alentaminen vähentää aina ja poikkeuksetta myös valtion verotuloja. Jos verotulojen menetyksiä ei korvata nostamalla joitakin muita veroja, jatkuvat tuloveronalennukset tulevat siis asteittain näivettämään julkisen sektorin, kun valtio joutuu sopeuttamaan menonsa alati hupeneviin verotuloihin. Pidemmällä tähtäimellä tällainen kehitys vie vääjäämättä kohti oikeiston ihannoimaa yövartijavaltiota, jossa julkinen sektori vastaa enää lähinnä ulkoisesta ja sisäisestä turvallisuudesta sekä oikeuslaitoksen ylläpitämisestä.
”Jos lähtökohtana on se, että sosiaaliturvan varassa pitää olla mahdollista elää, yhteiskunnassa tulee aina olemaan jossain määrin kannustinloukkuja.”
Työttömyysturvan ja muiden tulonsiirtojen jatkuva leikkaaminen heikentää puolestaan työntekijöiden neuvotteluasemaa suhteessa työnantajiin: mitä epätoivoisempia työttömät ovat, sitä hanakammin he tarttuvat jokaiseen tarjolla olevaan työpaikkaan kyselemättä liikoja palkasta tai työehdoista. Ja mitä suurempaa ja syvempää kurjuutta työttömäksi joutuminen merkitsee, sitä epätoivoisemmin työssä olevat pitävät kiinni työpaikoistaan siinäkin tapauksessa, että se tarkoittaa työnantajan yksipuolisen sanelupolitiikan nielemistä.
Oikeiston työnteon ”kannattavuutta” korostavan retoriikan taakse kätkeytyy toisin sanoen vahvasti markkinafundamentalistinen agenda, jonka vaikutukset ulottuvat kauas työllisyyspolitiikan ulkopuolelle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö työnteon taloudellisilla kannustimilla olisi merkitystä. Niin sanottujen kannustinloukkujen takia työttömän saattaa joissakin tapauksissa olla taloudellisesti kannattamatonta – tai, pahimmassa tapauksessa, suorastaan tappiollista – ottaa vastaan työpaikka, myös tämän päivän Suomessa. Siitä, kuinka merkittäviä nämä kannustinloukut todellisuudessa ovat, ei kuitenkaan ole yksimielisyyttä.
ETLAn viime vuonna julkaiseman tutkimuksen mukaan vuonna 2021 kannustinloukussa oli 136 500 suomalaista, kun kannustinloukku määritellään niin, että työttömän nettotulot lisääntyvät enintään 20 prosenttia bruttopalkasta, kun hän ottaa vastaan työpaikan. Jos raja nostetaan enintään 25 prosenttiin bruttopalkasta, kannustinloukussa oli tutkimuksen mukaan yli 300 000 suomalaista. Tämä jälkimmäinen luku on varsin mielenkiintoinen, koska se on selvästi suurempi kuin työttömien lukumäärä samana vuonna, 212 000. Varsin moni suomalainen näyttää toisin sanoen tekevän työtä siitä huolimatta, ettei se ole taloudellisesti ”kannattavaa”.
ETLAn käyttämä kannustinloukun määritelmä on sinänsä ongelmallinen, koska se suhteuttaa nettotulojen lisäyksen bruttopalkkaan. Useimmille työttömille lienee kuitenkin tärkeämpää se, kuinka monta prosenttia käteen jäävät tulot kasvavat, jos ottaa vastaan työpaikan. Ajatellaanpa vaikka työtöntä, joka saa ansiosidonnaista työttömyyskorvausta 1 000 euroa kuussa nettona ja jolle tarjotaan työpaikka 2 000 euron bruttokuukausipalkalla. Jos esimerkkihenkilömme on ETLAn määritelmän mukaisen kannustinloukun ylärajalla, hänen nettotulonsa tulevat nousemaan 20 prosenttia bruttopalkasta eli 400 euroa kuussa. Suhteessa työttömyyskorvauksella elämiseen hänen nettotulonsa tulevat kuitenkin nousemaan peräti 40 prosenttia, mitä tuskin voi pitää ”riittämättömänä” kannustimena minkään mielekkään määritelmän mukaan. Ei siis ole kovinkaan kaukaa haettua olettaa, että ETLAn tutkimuksessa kuuluu isännän eli työnantajapuolen ääni.
Tasapuolisempi selvitys kannustinloukkuongelman laajuudesta ja syistä löytyy sosiaali- ja terveysministeriön sosiaaliturvakomitean mietinnöstä vuodelta 2022. Mietinnön mukaan työttömyysturva ei itsessään aiheuta merkittäviä kannustinloukkuja, mutta niitä saattaa kuitenkin esiintyä sellaisissa tapauksissa, joissa työtön saa työttömyysturvan lisäksi esimerkiksi asumistukea tai muita, osittain päällekkäisiä tukia. Samalla kuitenkin todetaan, että kannustinloukkujen juurisyyt löytyvät ennen kaikkea sosiaaliturvajärjestelmämme byrokratiasta, ja mietinnössä käytetäänkin kannustinloukkua selvästi arvoneutraalimpaa sanaa byrokratialoukku. Toisin kuin esimerkiksi nykyinen hallituksemme väittää, ongelmana ei siis ole sosiaalitukien liian korkea taso.
Sosiaaliturvakomitean mietintö sisältää toisenkin äärimmäisen tärkeän toteamuksen: jos lähtökohtana on se, että sosiaaliturvan varassa pitää olla mahdollista elää, yhteiskunnassa tulee aina olemaan jossain määrin kannustinloukkuja. Yhteiskunta täysin ilman kannustinloukkuja olisi siis varsin samankaltainen kuin se 1800-luvun Britannia, jota Charles Dickens kuvasi romaneissaan ja joka innoitti Karl Marxin synkkiä ennusteita kapitalismin tulevaisuudesta.
Vaikka kannustinloukkuja ei siis edes kannata yrittää poistaa kokonaan, se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö niitä tulisi vähentää. Niille, jotka niihin ovat juuttuneet, kannustinloukut ovat nimittäin ennen kaikkea köyhyysloukkuja, joista on liki mahdotonta päästä ulos oman työn ja omien ponnistelujen avulla. Näiden köyhyysloukkujen purkaminen vaatii kuitenkin täsmätoimenpiteitä kankeiden ja osittain aikansa eläneiden byrokraattisten rakenteiden uudistamiseksi – eikä köyhyyttä ja kurjuutta lisääviä leikkauksia sosiaaliturvan tasoon!
Kirjoittaja on kauppatieteiden tohtori, talouskolumnisti ja tietokirjailija.
uutiskirje 
