Länsi-Eurooppa odotti toiveikkaana Valko-Venäjän presidentinvaaleja. Epäilijät eivät luottaneet, että Aleksandr Lukašenko olisi äkkiarvaamatta muuttunut demokraatiksi. Hänelle demokratia ja vaalit tarkoittavat asetelmaa joko hän tai ei kukaan.
Vaalikampanja päättyi veriseen kahakkaan ja useiden satojen ihmisten vangitsemiseen. Tämä oli odotettavissa. Koko vaalikampanjansa ajan Lukašenko polki vastaehdokkaittensa kunniaa leimaamalla heidät ”kansan vihollisiksi”. Stalinin ajoilta maailma tietää, mihin tuloksiin tällainen on johtanut.
Lukašenkon valvomat tiedotusvälineet kertovat ryöstöistä ja pahoinpitelyistä, joita entiset presidenttiehdokkaat muka järjestivät Minskissä. Huolimatta siitä, että mielenosoittajia oli noin 40 000 yhtään näyteikkunaa ei rikottu, yhtään autoa ei poltettu, eikä yhtään kauppaa ryöstetty. Tästä valkovenäläinen media ei kertonut mitään.
”Demokratisoinnin” tulokset näkyvät: on vangittu lähes 700 henkeä, eikä pahoinpitelyiden laajuudesta ole tietoa. Presidenttiehdokas Vladimir Nekljajevin vietiin runneltuna sairaalaan. Nekljajevin olinpaikasta ei ole tietoa. Lisäksi seitsemän Lukašenkon vastaehdokasta on vangittu. Heidän kohtalostaan ei ole myöskään selvyyttä. Diktaattori on ilmoittanut, että jokainen saa vankilatuomion järjestyksen rikkomisesta. Heidät on jo siis tuomittu ilman oikeudenkäyntiä.
Kyseessä oli yksinomaan rauhanomainen mielenosoitus. Mikäli turvallisuuspalvelu ja miliisi olisi löytänyt mielenosoittajilta vaikkapa leikkipistoolin tai terästankopätkän, niitä olisi esitelty televisiossa ja media olisi toitottanut vallankaappausyrityksestä. Todisteita tällaisesta ei vain ole. Ryöväykset ja levottomuudet on järjestetty istuvan presidentin käskystä.
Eurooppa ei saa vaiti seurata diktaattorin riehumista. Lukašenko on osoittanut, että hän vähät välittää demokratiasta ja muusta maailmasta. On turha kuvitella, että Lukašenko muuttuu ja kasvaa demokratian mittoihin.
Suomen pitäisi demokraattisena maana selvästi ilmaista kantansa joulukuun 19. päivän tapahtumista. Suomen pitää vaatia Lukašenkoa tilille Nekljajevin, Rimaševskin ja Sannikovin kohtelusta ja kohtalosta. Tuoreessa muistissa ovat yhä Valko-Venäjällä kadonneet poliitikot Gontšar ja Zaharenko sekä tv-toimittaja Zavadski. Onko demokraattinen Eurooppa sokea ja haluaako se pysyä vaiti?