Kolumni / Eilina Gusatinsky
1980-luvun lopussa ystävättäreni oli töissä neuvostoliittolaisessa tutkimuslaitoksessa, missä pyrittiin selvittämään ja ennakoimaan nuorison kehitystä. Yli kaksikymmentä vuotta sitten tutkijat varoittivat umpikujasta, johon yhteiskunta väistämättä törmää, jos mullistuksien keskellä nuoriso jätetään ilman apua ja ohjausta.
Gorbatšovin aikana alkoi historian vaikeiden asioiden purkaminen. Se oli tärkeä ja kivulias prosessi, jota ei ole vieläkään saatu loppuun. Se tapahtui spontaanisti ja muuttui ajan myötä sensaatiohakuiseksi virraksi. Koulukirjojen sisältö oli hyvin pitkään ristiriidassa sen kanssa, mistä kirjoitettiin lehdissä ja näytettiin televisiossa. Harvat opettajat osasivat vastata ajan haasteisiin. Tuloksena kasvoi sukupolvi, joka oli vailla selkeitä kiinnekohtia oman maan historiaan. Sitä paitsi lasten ja vanhempien välinen kuilu alkoi kasvaa sen jälkeen hurjaa vauhtia, tosin ei ainoastaan Venäjällä.
Onneksi on ihmisiä, jotka eivät suostu hyväksymään nykymenoa, vaikka on paljon helpompaa odottaa, että joku muu hoitaa tylsimmät asiat.
Vuonna 1985 aloittivat koulun vuonna 1978 syntyneet. Nyt he ovat jo aikuisia, monet jo vanhempiakin. Heidän lapsensa kasvavat eri vuosisadalla, eri ympäristössä ja Venäjän tapauksessa jopa eri valtiossa. Kännykkä ja tietokone kuuluvat heidän elämäänsä itsestäänselvyytenä niin kuin telkkari nykyisille 30-vuotiaille heidän lapsuudessaan. Tosiaan tämä ei koske köyhiä – tuloerot Venäjällä(kin) on todella isot, joten monille selviytyminen arjessa on ylivoimainen tehtävä. Mutta hyvinvoivat eivät halua pilata mieltään ikävillä asioilla ja ummistavat silmänsä huono-osaisten ongelmille. Tuntuuko tutulta?
Mietin paljon, miten syntyy välinpitämättömyyden ilmapiiri. Miksi nykyään on niin vaikea saada ihmisiä yhdessä etsimään ratkaisuja esimerkiksi köyhyyden poistamiseen? Tavalla tai toisella huono-osaisuus tulee koskemaan kaikkia, oli se oma tulontaso kuinka tahansa taattu. Ensinnäkin sosiaalinen jännitys yhteiskunnassa tulee lisääntymään, jos tuloerojen kasvuun ei puututa. Se taas johtaa turvattomuuteen, pahoinvointiin, epäluuloihin.
Äskettäin Jacob Söderman sanoi Kaleva-lehden haastattelussa, että nyt nuori menee töihin, saa muutaman kuukauden keikan ja luulee, että Jumala on antanut nämä palkkaehdot ja vuosilomat. Se on totta – nuorille hyvinvointivaltion olemassaolo on itsestäänselvyys. Heidät on vaikea saada edes huomaamaan sen alasajoa puhumattakaan saamisesta mukaan aktiivisiin toimiin puolustamaan niitä arvoja, joilla rakennettiin Suomea 1960-luvun jälkeen.
Neuvostoliiton hajoamiseen jälkeen rajat avautuivat ja nuoret pääsivät tutustumaan länsimaisiin ikätovereihin. Samaan aikaan lännessä alkoi pidättämätön kulutusjuhla – eihän enää tarvinnut todistaa kapitalismin moraalista paremmuutta. Näin venäläiset, virolaiset sekä muut itäeurooppalaiset pääsivät heti paremman elämän ytimeen – kulutukseen ja uuteen järjestelmään, missä oikeastaan vain raha määrää kaiken.
Anteeksi, minä taas sorruin kärjistämään. Mutta tältä tämä maailmanmeno nyt näyttää.
Oletetaan, että nuoret haluavat muuttaa maailman. Mistä tulee moinen oletus? Itse täytin 21 vuotta vuonna 1985. Yliopisto, nuorten festivaali, ystävät ja öiset filosofiset keskustelut heidän kanssaan kiinnostivat minua paljon enemmän kuin alkava perestroikka. Tietysti seurasin mediaa – opiskelu velvoitti, mutta ei se koskettanut minua samalla tavalla kuin esimerkiksi Suomen presidentinvaalit 15 vuoden päästä. Uskoisin, etten ole ollut poikkeus – suurin osa nuorista elää tässä ja nyt, ja maailma on heidän – riippumatta ajasta ja paikasta. Jos enemmistö ikäluokasta voi suhteellisen hyvin, niin vain pieni ryhmä on yhteiskunnallisesti aktiivinen saati sitten poliittisesti kantaa ottavaa. Itse asiassa tämä pätee kaikkiin iästä riippumatta. Enemmistö vain elää.
Onneksi on ihmisiä, jotka eivät suostu hyväksymään nykymenoa, vaikka on paljon helpompaa odottaa, että joku muu hoitaa tylsimmät asiat. Maailmaa muuttavat nimenomaan aktiiviset ihmiset ja rakentavat sitten mielestään oikeudenmukaisemman yhteiskunnan. Osa heistä pääsee valtaan. Valitettavasti usein sen myötä he erkaantuvat todellisesta elämästä ja heidän käsityksenä oikeudenmukaisuudesta muokkautuu uudella tavalla – kauemmaksi tavallisen ihmisen arjesta. Jossain vaiheessa enemmistö huomaa päättäjien erkaantumisen todellisuudessa, alkaa nähdä epäkohdat ja kokee ne uhkana – silloin on muutosten aika. Vallassa olevat tietävät tämän oikein hyvin, sen takia kai kiinnitetään huomiota brändäämiseen, muiden maiden ongelmiin ja etsitään uusia uhkia, anteeksi, haasteita – jotta enemmistö ei kyseenalaistaisi päätöksiä ja vaatisi muutoksia.
Palaan vielä ystävättäreni kertomuksiin hänen työpaikkansa tutkimustuloksista. 1980- ja -90-lukujen taitteessa suuri osa nuorista haaveili saavansa hyväpalkkaisen työpaikan. Silloin huippuansioita nauttivat itseään myyvät naiset ja koronkiskurit. Vuonna 2005 venäläiset nuoret haaveilivat juristin, managerin tai lääkärin urasta. Kuulemma aika lähelle toiveammattilistan huippua kirii nykyään työskentely valtion virassa, mutta pankinjohtajan karriääri kiinnostaa enemmän.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 