Kuninkaan leipäsusi ja pettäjäprinsessa

Jos historia ei olisi kulkenut niin kuin se sitten kulki, olisimme voineet saada kuninkaaksi yhdeksänvuotiaan pojanpalleron, Lennart Bernadotten.

Valinta olisi ollut edullinen, sillä uusia kruunajaisia ei olisi tarvinnut ihan heti pitää. Kun Lennart kuoli vasta vuonna 2004, hän olisi korvannut kaikki presidentit Tarja Haloseen saakka.

Vuoden 1918 monarkistien ehdokaslistalla oli myös Lennartin isä, Ruotsin kirjaileva prinssi Wilhelm. Esikoisteoksessaan Wilhelm käsitteli intialaista erotiikkaa ja myöhemmin hänen laaja tuotantonsa risteili ihmiselon kaikilla alueilla. Suomeksi on käännetty Muistelmia kotoa ja kaukaa (1952).

Miesten syrjähypyt ovat olleet kuningasten kastissa yleisiä, mutta harva nainen on kruununprinsessa Victorian tavoin kääntänyt selkänsä puolisolle ja lapsille.

En tiedä, miksi Wilhelm ja Lennart putosivat listalta, mutta saattaa olla, ettei heidän taustansa valkosuomalaisia lopulta miellyttänytkään.

Wilhelmin ex-vaimo ja Lennartin äiti oli venäläinen suuriruhtinatar Maria Pavlovna, Aleksanteri II:n pojantytär, Nikolai II:n serkku ja kopean nätti kuin posliininukke. Jos Lennart olisi Suomen valtaistuimelle noussut, hän olisi todennäköisesti – muutaman tuuman kasvettuaan – jatkanut keisarillisten esi-isiensä viitoittamalla tiellä eikä täällä ainakaan pakkoruotsin kanssa tuskailtaisi.

Wilhelmin valinta olisi johtanut sen sijaan ruotsittumiseen. Kun Pohjanlahden takana olisi hallinnut ensin Wilhelmin isä Kustaa V ja sitten isoveli Kustaa VI Aadolf, kulturelli kuninkaamme olisi keskittynyt erotiikkaan ja antanut perheenjäsentensä hoidella Suomen asiat.

Kuninkaan taiteilijakapakoissa pyörivää leipäsuttakaan ei olisi ollut järin helppo hyväksyä, sillä muutoin vapaamieliset ruotsalaisetkin kutsuivat ranskalaista Jeanne de Tramcourtia häveliäästi emännöitsijäksi. Kyseessä ei ollut edes hetken hurmio tai turmio, vaan neljänkymmenen vuoden suhde, jota ei papin aamenella rasitettu.

Ruotsalaisten kuningasehdokkaiden rinnalla vilahteli saksalaisia. Keisarillinen Saksa oli sekaantunut keväällä Suomen kansalaissotaan ja välit haluttiin pitää jatkossa yhtä lämpöisinä. Jonkun mielestä Suomi suorastaan tuppautui Saksan vasalliksi.

Runsasta kannatusta sai Mecklenburgin herttua Adolf Friedrich, joka vaikuttaa jonkinlaiselta Indiana Jonesilta. Adolf Friedrich retkeili Kongossa ja Sudanissa ja oli Togomaan viimeinen kuvernööri. Mitenköhän herttua olisi Helsingin loskaan ja pakkaseen tottunut?

Ruotsin Lennartin lailla Adolf Friedrichillä olisi ollut etuna pitkä hallituskausi. Kun herttua kesällä 1969 kuoli, hän tapaili jo sadan vuoden rajapyykkiä. Ainut tytär, mahdollinen kruununperillinen, on yhä elossa.

Mutta kuten tiedämme, muuan ilmajokelainen viljelijä esitti vuoden 1918 valtiopäivillä kuninkaaksi Friedrich Karl von Hessen-Kassel-Rumpenheimia ja hänet myös valittiin. Venäläisrasitteista Friedrich Karlkaan ei ollut tosin vapaa, sillä Euroopan ylhäisö oli nainut ristiin ja rastiin ja sotkeutunut perusteellisesti keskenään.

Friedrich Karlin vanhimmat pojat kaatuivat ensimmäisessä maailmansodassa, joten perimysjärjestyksen kärjessä olivat kaksospojat Philipp ja Wolfgang. Nimenomaan Wolfgangin oli ajateltu jatkavan Suomen kuninkaana, mutta Moskovan radion mukaan jatkosota sai suomalaiset haaveilemaan veli Philippistä, josta oli kuoriutunut kunnon natsi.

Miten tahansa, kuningasvaali pidettiin 9. 10. ja 11. 11. Saksa antautui. Kun keisari ajettiin maanpakoon, hänen lankomiehellään Friedrich Karlilla ei ollut enää painoarvoa. Kuninkaan tehtävät oli uskottava Carl Gustaf Emil Mannerheimille, joka oli – muistaakseni Jari Tervon sanoin – ryssä ja hurri ja näin ollen yhtä kaukana suomenkielisestä rahvaasta kuin varsinaiset kandidaatit.

Palatkaamme Ruotsin hoviin. Prinssi Wilhelmin venäläisvaimo Maria Pavlovna näki heti kättelyssä, että kruunupäiden asiat eivät olleet kohdallaan. ”Kauhea ajatus, vuosi vuoden perään tämän nuoren sällin kanssa ja tämän idioottimaisen perheen keskellä. Luoja varjele!” Maria merkitsi päiväkirjaansa.

Perheen ongelmana oli salaisuuksia kuhiseva kaksoiselämä. Wilhelmin isä Kustaa V oli biseksuaali herra G ja äiti Victoria omisti kaiken rakkautensa Axel Munthelle, joka oli äveriäs hienostolääkäri, koirien, muuttolintujen ja saamelaisten ystävä, köyhien auttaja ja Huvila meren rannalla -bestsellerin (1929) kirjoittaja.

Miesten syrjähypyt ovat olleet kuningasten kastissa yleisiä, mutta harva nainen on kruununprinsessa Victorian tavoin kääntänyt selkänsä puolisolle ja lapsille ja seikkaillut vuosikymmeniä rakastajansa vanavedessä pitkin Eurooppaa. Ja vielä silloinkin, kun Victoria oli jo kuningatar, hänen tajuntaansa ei Munthen lisäksi muuta mahtunut.

Bengt Jangfeldtin elämäkertateoksesta Axel Munthe – tie Caprin huvilalle (WSOY 2010) paljastuu, että triangelidraamassa oli myös huvittavat piirteensä. Vanhuuden vuosina, kuningattaren kuoltua, Kustaa V ja Munthe asuivat yhteisessä huushollissa ja katselivat toisiaan yhteisen ruokapöydän ylitse. Suhdetta heillä ei ollut.

Victoria oli onneton, sairaalloinen ja aika kolkko nainen, jonka kohtaloksi koitui nationalismi. Monet ruotsalaiset ymmärsivät Vaasa-dynastian ainoaksi todelliseksi kuningassuvuksi, ja kun tulevalle Kustaa V:lle piti löytää vaimo, katseet kääntyivät Badenissa elelevään Victoriaan, jonka isoäiti oli prinsessa Sofia Vaasa.

Nuoren Victorian avulla Bernadottejen heikosti sinertäviin ranskalaissuoniin saatiin kansallista verta, joten myös nykyinen kuningashuone voi lukea esi-isäkseen kirkkorosvo Kustaa Vaasan. Hiljan avioitunut kruununprinsessa on Victorian kaima ja tämän pojanpojan pojantytär.

Mutta kuka on Bengt Jangfeldt? Hän on sama mies, joka julkaisi Vladimir Majakovskista hätkähdyttävän upean Panoksena elämä -teoksen (WSOY 2008). Ansioluettelon mukaan Jangfeldt puhuu melkein natiivin tapaan venäjää, ruotsia ja suomea (tässä järjestyksessä) ja on perehtynyt syvästi kirjallisuuteen.

Kotikaupunkini kirjasto tarjoaa venäläistä kirjallisuustietoa noin kolmekymmentä hyllysenttiä. Jukka Mallinen, Pekka Pesonen, Ben Hellman ja jo edesmennyt Erkki Peuranen ovat taatusti tehneet parhaansa, mutta kyllä meilläkin kaivattaisiin Jangfeldtin kaltaista huippusivistynyttä, selkokielistä slavistia.

Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.