Suomella menee nyt yhteiskuntana paremmin kuin koskaan. Tällainen johtopäätös on helppo vetää, kun lukee sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saaren toimittamaa tietokirjaa Hyviä uutisia Suomesta – Menestyvän yhteiskunnan tilannekuva. Kirja ilmestyi tammikuussa Vastapainon julkaisemana.
Teos on artikkelikokoelma, ja sen kirjoittajat ovat nimekkäitä suomalaisia yhteiskunta-, talous- ja terveystieteilijöitä. Artikkelien aiheet sivuavat talouspolitiikkaa, työmarkkinoita, ympäristön tilaa, nuorten osallistumista, turvallisuutta ja kansanterveyttä. Punaisena lankana kaikissa artikkeleissa on pyrkimys osoittaa, että monella mittapuulla Suomi on viimeksi kuluneiden 20 vuoden aikana kehittynyt myönteiseen suuntaan.
Lasten ja nuorten osallisuus sekä kiinnittyminen yhteiskuntaan ovat parantuneet, sukupuolten tasa-arvo on kohentunut, työmarkkinat toimivat ja ikäihmisten toimintakyky on parempi. Myös ympäristö on puhdistunut ikuisuuskemikaaleista. Ilmansaasteita ja asunnottomuutta on vähemmän. Listaa voisi jatkaa vielä pitkään.
Ongelmapuhe kätkee myönteisen kehityksen
Julkisesta keskustelusta voi kuitenkin saada helposti toisenlaisen kuvan Suomen tilasta. Mediassa ja poliitikkojen puheissa Suomea ja suomalaisia varoitetaan julkisen talouden romahtamisesta, sote-palveluiden kriisistä, koulutuksen heikentymisestä ja yhteiskunnan eriarvoistumisesta.
Myös Juho Saari kertoo KU:lle olleensa jo pitkään hämmästynyt siitä, että julkinen keskustelu kertoo niin eri todellisuudesta kuin faktat ja tutkittu tieto. Hän sanoo kuitenkin myös yllättyneensä kirjan tekoprosessin aikana.
– Jos katsotaan erikseen noita kirjassa esiteltyjä tilastoja, niin ikääntyneen väestön parempi toimintakyky, työelämän tasainen parantuminen ja nuorten parempi kiinnittyminen yhteiskuntaan ovat sellaisia asioita, jotka yllättivät.
On osaltaan hyvän yhteiskunnan merkki, että kansalaiset ovat kriittisiä yhteiskuntaa ja sen tilaa kohtaan.
Kirjassa on myös Työn ja talouden tutkimus Laboren johtaja Mika Malirannan teksti työmarkkinoiden hyvästä toimivuudesta.
– Malirannan tekstissä esitelty näkemys oli minulle melkoinen yllätys. Samoin Jaakko Kianderin analyysi Suomen kansantaloudesta, jossa sen keskeinen viesti on, että Suomen kansantalous on itse asiassa varsin vahvalla pohjalla, Saari kertoo.
Kianderin mukaan kansantaloutta eivät kuormita niinkään sisäiset rakenteelliset heikkoudet kun jatkuvat ulkoiset šokit. Nämä šokit liittyvät viime vuosina COVID-19-pandemiaan, sitä seuranneeseen Ukrainan sotaan ja sen aiheuttamaan energian hintakriisiin, joka heikensi ostovoimaa merkittävästi.
– Tietysti meillä on myös kauempana historiassa useampi tämmöinen šokki, ja näistä nyt tietysti merkittävin oli Nokian ekosysteemin romahtaminen. Ja sitten 2009 alkanut maailmanlaajuinen talouskriisi. Molemmat olivat merkittäviä šokkeja Suomen kaltaiselle pienelle avoimelle taloudelle.
Kirjassa huomautetaan myös, että vertailipa Suomea kansainvälisesti millä tahansa mittarilla, niin kyllä meillä voidaan ihan hyvin.
– Tässä ei ole kyse pelkästään siitä, että kuinka huonosti siellä muualla meneekään, vaan se on myös osittain sitä, että Suomessa on vahvuuksia, joita meidän pitäisi ymmärtää, Juho Saari huomauttaa.
Hyvä yhteiskunta nostaa epäkohtia
Miksi julkisen keskustelun ja tilastotietojen välillä on niin suuri ero?
Juho Saaren mukaan on osaltaan hyvän yhteiskunnan merkki, että kansalaiset ovat kriittisiä yhteiskuntaa ja sen tilaa kohtaan.
– Ihmiset arvottavat sitä tilaa tärkeäksi. Yhteiskuntamme on myös rakennettu niin, että me korostamme ongelmia ja epäkohtia eri aiheissa.
Lisäksi ihmistieteissä tieteellisen tutkimuksen rahoitus on pääsääntöisesti ongelma- ja epäkohtalähtöistä: jos tutkimus pyrkii kartoittamaan yhteiskunnassa olevia ongelmia ja epäkohtia, se saa helpommin rahoitusta.
– Tähän liittyvät myös kansainvälisten järjestöjen missiot. Esimerkiksi Kansainvälinen työjärjestö ILO ja Maailman terveysjärjestö WHO eivät ole lähtökohtaisesti hyvän työelämän ja hyvän terveyden tutkimiseen ja politiikkaan keskittyviä organisaatioita. Ne ovat myös yhteiskuntia parantavia organisaatioita, jotka hakevat ongelman ja epäkohdan toisensa jälkeen keskustelun kohteeksi. Kun me katsomme koko ajan ongelmia, epäkohtia, uhkakuvia ja tulevaisuuspelkoja, niin me saamme yhteiskunnasta kuvan, jossa on paljon ongelmia, epäkohtia, uhkia ja pelkoja, Juho Saari avaa.
”Historiallisesti Suomen yhteiskuntapolitiikka on lähtenyt siitä, että korjataan asioita yksi ongelma kerrallaan.”
Lisäksi median tehtävänä on aina ollut olla vallan vahtikoira yhteiskunnassa, sekä suhteessa elinkeinoelämään että julkiseen valtaan. Siinä on myös oma sisäinen logiikkansa, johon liittyy ihmisten kiinnostus. Huonot uutiset myyvät paremmin kuin hyvät.
Juho Saari kertoo anekdootin siitä, kun hän nuorempana oli töissä Sosiaali- ja terveysministeriössä.
– Silloin THL tuotti raportin, jossa kaikki käyrät menivät hyvään suuntaan, paitsi yksi. Media kuitenkin teki uutisia siitä yhdestä. Sitten kysyin jutun tehneeltä toimittajalta, miksi juuri tästä uutisoitiin. Hän vastasi, että DDR:ssä kirjoitetaan hyvistä uutisista.
Juho Saaren mukaan suomalaisilla politiikoilla on kuitenkin vähän petraamisen varaa.
– Suomessa on historiallisesti aina ollut taipumusta tehdä uhkakuvista politiikan perustaa. Pienetkin politiikan muutokset tutkitaan meillä usein hyvin dramaattisena, systeemisenä muutoksena.
Politiikka ratkoo ongelmia
Kyseessä ei ole mikään uusi ilmiö: 1960-luvulla tehtiin politiikkaa Ruotsista ja Neuvostoliitosta jälkeen jäämisen uhkakuvilla, ja 1970-luvun öljykriisin aiheuttaman laman jälkimainingeissa ”runnattiin” kokoon hätätilahallitus. 1990-luvulla puhuttiin siitä, että nyt kansantalous on mennyt todella pahasti pieleen ja pelättiin, että Suomi jää kansainvälisten rahoituslaitosten haltuun. Esimerkkejä riittää.
– Entinen, nykyinen ja varmasti tulevakin oppositio aina moittivat istuvia hallituksia, ja vastaavasti sitten hallitukset motivoivat omaa toimintaansa korostamalla yhteiskunnan epäkohtia ja ongelmia. Siihen vaikuttavat politiikan sisäiset mekanismit, jotka ovat merkityksellisiä, Juho Saari avaa.
Eivät virkakunta ja ministeriötkään syyttömiä ole.
– Neljänkymmenen vuoden aikana, kun tätä olen seurannut, ei koskaan ole havainnut, että yksikään kansliapäällikkö olisi noussut penkistä ja sanonut, että ”me tulemme jatkossa toimeen vähemmällä”, Saari kertoo.
Politiikassa ja virkakoneistossa vallitsee vahva sisäinen logiikka, jossa epäkohtia ja ongelmia korostamalla on myös mahdollista saada käyttöönsä voimavaroja, ja usein ihan perustellustikin.
– Historiallisesti Suomen yhteiskuntapolitiikka on lähtenyt siitä, että korjataan asioita yksi ongelma kerrallaan. Näin sitten saadaan sitä järjestelmää parempaan suuntaan. Ja näinhän se on yleensä ollut: niin kauan kuin julkinen talous on ollut kunnossa, lisää voimavaroja voi laittaa lisää sinne, tänne ja tuonne.
Juho Saari huomauttaa, että kun tullaan tilanteeseen, jossa julkisen talouden alijäämä estää tämäntyyppisen politiikan, joudutaan miettimään, onko yhteiskuntaa mahdollista kehittää toisella tavalla.
– Silloin pyritään ikään kuin leventämään sitä menestystä, mikä siellä yhteiskunnassa sisällä on. Se on sitten vielä toinen peli kuin se, että todetaan epäkohta tai ongelma toisensa jälkeen.
Ongelmapuhe on vuosien mittaan korostunut myös eduskunnan keskusteluissa.
– Jos katsotaan 1970- ja 1980-lukuja, niin siellä eriarvoisuudesta puhuttiin istuntokauden aikana ehkä noin 40–50 kertaa. Vuonna 2018 siitä puhuttiin jo 800 kertaa vuodessa.
Turvallisempi Suomi
Eräs kirjan puhuttelevimmista artikkeleista on Jari Taposen käsialaa. Taponen on valtiotieteiden tohtori, joka toimi lähes 30 vuoden ajan poliisina eri tehtävissä. Hän irtisanoutui poliisista maaliskuussa 2025 ristiriitojen vuoksi.
Hänen artikkelinsa esittelee tilastotietoon nojaten, kuinka Suomi on muuttunut koko ajan turvallisemmaksi paikaksi elää: väkivaltaa ja rikollisuutta on vähemmän, ja tapahtuva rikollisuus tulee helpommin viranomaisten tietoon.
Julkisen keskustelun perusteella voisi saada täysin päinvastaisen käsityksen. Media uutisoi väkivaltaisista katujengeistä, väkivalta- ja henkirikoksista. Poliitikot puhuvat lisääntyneestä turvattomuudesta ja katuväkivallasta. Suomi on turvallisempi, mutta se ei tunnu siltä. Mikä tätä selittää?
Yhtenä syynä on pelko, Jari Taponen kertoo KU:lle.
– Ihmisten pelothan eivät ole rationaalisia, eivätkä mitenkään selkeitä. Pelkoja ei pidä myöskään yhtään vähätellä, Taponen sanoo.
On kuitenkin aivan eri kysymys, onko pelko aiheellinen vai ei. Jokaiselle pelko on tietysti subjektiivinen kokemus, mutta jos katsotaan suomalaisen yhteiskunnan kehitystä pitkällä aikavälillä tilastojen ja faktojen nojalla, on Jari Taposen mukaan kehitys ollut positiivista. Rikoksia tehdään vähemmän, ja niiden uhriksi joutuminen on harvinaisempaa.
– Kyllähän tämä tietyllä tapaa lyö korville julkista ja poliittista keskustelua. Pitää muistaa, että etenkin poliittisessa keskustelussa on aina kyse kamppailusta vallasta. Ja silloin argumenteilla tai ulostuloilla on jokin tavoite, johon pyritään, Taponen tuumii.
Se tavoite voi olla esimerkiksi ”kovempien otteiden” lisääminen poliisin työssä tai yksityisten turvallisuuspalveluiden voimankäyttöoikeuksien lisääminen. Jotta tällaiset muutokset saisivat kannatusta, voi olla hyödyllistä lietsoa ihmisissä turvattomuuden tunnetta.
Taposen mukaan myös media on olennaisesti osallisena tässä ilmiössä.
– Media lähtee luonnollisesti mukaan mielenkiintoisiin juttuihin. Pelko aina myy, rikokset myyvät, murtautumiset ja henkirikokset myyvät, kaikki tällaiset. Ne herättävät tunteen.
Rikoksista ilmoitetaan herkemmin
Rikollisuus kokonaisuudessaan on vähentynyt, mutta silti poliisi tilastoi enemmän rikoksia kuin aikaisemmin. Jari Taposen mukaan selitys tälle löytyy, kun tilastoja katsotaan tarkemmin.
– Ensinnäkin yhteiskunnassa on kriminalisoitu sellaista ei-toivottua käyttäytymistä, joka on aikaisemmin ollut laillista. Yhtenä esimerkkinä voidaan sanoa avioliiton sisäinen raiskaaminen, joka kriminalisoitiin Suomessa 1990-luvulla. Sitä aikaisemmin Suomessa oli aivan laillista raiskata oma aviopuolisonsa, Taponen kertoo.
Kun aikaisemmin laillisesta asiasta on tehty laitonta, näkyy se rikollisuuden lisääntymisenä, kun näistä rikoksista ilmoitetaan viranomaisille.
”Yhteiskunnassa on kriminalisoitu sellaista ei-toivottua käyttäytymistä, joka on aikaisemmin ollut laillista.”
Toinen kehitystä selittävä ilmiö on kansalaisten madaltunut kynnys ilmoittaa rikoksista. Aikaisemmin ilmoittamatta jääneet rikokset tulevat nykyään helpommin poliisin tietoon. Tämä lisää rikoksia poliisin tilastoissa, mutta ei kuitenkaan kerro lisääntyneestä rikollisuudesta.
Toinen kehityskulku liittyy siihen, missä rikoksia tehdään. Jari Taponen on tutkinut ja vertaillut julkisilla paikoilla ja yksityisissä tiloissa tapahtuneita raiskauksia, jotka ovat tulleet poliisin tietoon.
– Ne käyrät lähtivät eri suuntiin. Yksityisissä tiloissa, eli käytännössä ihmisten kodeissa tapahtuneet raiskaukset ovat nousussa. Ihmiset siis ilmoittavat nyt herkemmin lähisuhdeväkivallasta. Samalla julkisella paikalla tapahtuneet ”puskaraiskaukset” ovat vähentyneet merkittävästi, Taponen sanoo.
Taponen toivoo artikkelinsa toimivan keskustelun herättäjänä siitä, mitä tietoa tilastoista voidaan saada ja miten tiedolla voidaan perustella muutoksia lainsäädännössä.
– En tietenkään väitä, etteikö väkivaltarikollisuutta olisi tai etteikö se olisi ongelma. Sitä sopii kuitenkin miettiä, onko se tilanne nyt niin paha, kuin julkisuudessa annetaan olettaa. Ja että onko järkevää muuttaa sellaisia asioita, joiden muuttamiselle ei ole tarvetta, Taponen toteaa.
Juho Saari (toim.): Hyviä uutisia Suomesta — Menestyvän yhteiskunnan tilannekuva. 427 sivua, Vastapaino 2025.
uutiskirje 
