Rukshar jäi 27-vuotiaana leskeksi, kun hänen miehensä tapettiin. Sairaanhoitajana työskennelleestä Ruksharista tuli työtön, ja häneltä vietiin mahdollisuus elättää perhettään. Tämä on hänen tarinansa.
”Seitsemän vuotta sitten aloitin yhteisen elämän ystävällisen ja rohkean miehen, Yusufin, kanssa. Hän huolehti perusturvastani, kun minä tein töitä ja hoidin potilaita. Olimme vilpittömän rakastuneita toisiimme ja luotimme tulevaisuuteen. Omistauduimme työllemme ja saimme kaksi lasta, Imanin ja Ayatin.
Juuri kun vietimme elämämme parasta aikaa, kuulimme, että Taliban oli alkanut valloittaa Afganistania. Meille rakkaita ihmisiä kuoli ja katosi. Mitä lähemmäs sota tuli, sitä enemmän mekin pelkäsimme joutuvamme konfliktin keskelle.
16.6.2021 aviomieheni ei antanut minun lähteä töihin, vaikka itse lähtikin. Olin hermostunut ja soitin hänelle yhtenään töihin kysyäkseni, mitä hänelle kuuluu. Iltapäivällä hän ei enää vastannut puhelimeen.
Lopulta Yusufin isä sai puhelun tuntemattomasta numerosta. Hänelle kerrottiin, että talibanit olivat murhanneet mieheni kylmäverisesti.
”Olin ansassa, josta näytti olevan mahdotonta paeta.”
Jäin lasteni kanssa yksin epätoivon maailmaan. En saanut nukuttua öisin. Olin ansassa, josta näytti olevan mahdotonta paeta. Olisin kaivannut terapiaa, mutta sitä ei ollut saatavilla. Sen sijaan minusta tuntui, että elämääni tuli jatkuvasti uusia ongelmia. Menetin työpaikkani sairaalassa.
Perhe painosti minua avioitumaan uudelleen. Kukaan ei ymmärtänyt tuskaani. Aviomieheni Yusuf oli kuollut, mutta hänen rakkautensa eli minussa.
Se oli lasten lisäksi ainut asia, joka toi minulle toivoa. Hain töitä ja sainkin lopulta kätilön paikan AFGA:ssa (Afganistan Family Guidance Association), joka oli vanhimpia maassamme toimineista kansalaisjärjestöistä. Uusi työpaikkani oli perheterveystalossa.
Elimme vuotta 2023. Runsaan 9 500 afgaanin (120 euroa) kuukausipalkallani pystyin elättämään lapseni ja auttamaan edesmenneen mieheni vanhempia taloudellisesti. Olin innostunut ja samalla jännittynyt uudesta elämänvaiheestani.
Tein töitä joka arkipäivä kahdeksasta neljään. Tarjosimme palveluja kaikkein haavoittuvimmille asiakkaille, jotka kärsivät maanjäristyksistä, tulvista ja kuivuudesta. Joka päivä kuulin uutisia siitä, kuinka Taliban-hallinto suunnittelee ajavansa alas erilaisia naisia ja perheitä tukevia organisaatioita sekä lopettavansa kouluja ja yliopistoja. Pelkäsimme työpaikallani, että tuhannet perheet jäisivät pian ilman apua.
Uskoimme kuitenkin perhekeskuksissa viimeiseen saakka, että perheille tarjoamamme apu voisi jatkua, vaikka Talibanin hyveiden edistämisen ja paheiden vastustamisen ministeriön virkamiehet vahtivat meitä jatkuvasti.
”Rajoituksia tuli koko ajan lisää.”
Meidän täytyi myös osallistua joka torstai uskontotunneille ikään kuin emme jo olisi muslimeja. Vaikka asiakkaamme olivat naisia ja lapsia, meidän piti käyttää töissä hijabia sekä kasvot peittävää maskia. Meitä oli kielletty puhumasta kovalla äänellä tai keskustelemasta asiakkaidemme puolisoiden kanssa.
Rajoituksia tuli koko ajan lisää. Yritin olla välittämättä niistä ja keskityin työhön. Kuulin vuoden 2024 joulukuussa uutisista, että lääkinnällistä apua tarjoavat perhekeskukset lopetettaisiin. Olimme surullisia myös ammattitaitomme takia, varsinkin kun tytöt eivät voi enää opiskella sairaanhoitajiksi Afganistanissa.
Säädöstä ei ollut kuitenkaan saatettu voimaan. Halusimme ajatella, että se saatetaan peruuttaa.
Tammikuun alussa sain puhelun AFGA:n Kabulin keskustoimiston kollegalta. Hän kertoi, että Taliban-johtaja Mullah Hibatullah määräisi pian ulkomaisen tuen turvin toimivat terveyskeskukset suljettaviksi, sillä niiden tarkoituksena on jarruttaa muslimiväestön kasvua.
Viikon kuluttua meille ilmoitettiin sähköpostitse, että AFGA:n piti lopettaa toimintansa uusien rajoitusten takia. Uutinen koski asiakkaiden lisäksi 270 afgaaninaista, jotka tekivät töitä 23 provinssissa.
Menetin samalla viimeisenkin toivon rippeen. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä voisin seuraavaksi tehdä.”
Artikkelin on tuottanut Learning Together -verkosto. Verkoston suomalaiset naistoimittajat ovat kouluttaneet afgaaninaistoimittajia vapaaehtoistyönä vuodesta 2009. Blogien kirjoittajat ovat Afganistanissa asuvia, Suomen tuella koulutettuja naistoimittajia, joiden henkilöllisyys salataan turvallisuussyistä, samoin haastateltavien oikeat nimet. Artikkeli on editoitu aiemmin Suomen Kuvalehden verkkosivuilla julkaistusta Afgaaninaisen katse -palstan kirjoituksesta.