Viisi vuotta sitten alkoi mittava Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 -tutkimus ja se valmistuu aivan näinä päivinä. Samaan saumaan aiheesta valmistui Kansallisteatteriin Muistopäivä-näytelmä, Elli Salon kynästä ja Riikka Oksasen ohjauksena. Teatteriryhmä on saanut perehtyä tutkimusaineistoihin ja kysellä lisää hankkeen historioitsijoilta. Faktapohja on tiukka.
Voinee sanoa, että tässä tiede ja taide lyövät aidosti kättä.
Taiteellinen tulos, Muistopäivä, on rajattu esitys teemasta – seitsemän ihmisen otos kymmenien tuhansien suomalaisten määränpäästä idässä. Teatteria varten rajaus on välttämätön, ja toimiikin oikein hyvin.
Kaikkiaan Neuvostoliittoon meni yli 30 000 suomalaista, kolmena isona aaltona. Noin 12 000 punaista pakeni keväällä 1918, osapuilleen 15 000 pulaloikkaria (joukossa pari sataa muilutettua) lähti 30-luvun alussa, ja samoihin aikoihin 5 000–6 000 suomalaista muutti USA:sta ja Kanadasta.
Pulaloikkareihin keskittyvä näytelmä alkaa syksystä 1931. Viisi suuren laman ahdistamaa työtöntä ihmistä maksaa salakuljettajalle, joka apurinsa kanssa ajaa joukon veneellä Inkerinmaan rantaan. Moottorivene hajoaa ja salakuljettajatkin jäävät jumiin rajan taakse, yhteensä siis seitsemän päähenkilöä.
Ryhmää siirrellään etapilta etapille: Leningrad–Syväri–Sarov–Magnitogorsk–Asbest–Tsheljabinsk–Karaganda. Alusta alkaen elämä täyttyy shokeista ja pettymyksistä, elinolosuhteet ovat hirvittävät ja junien karjavaunut käyvät tutuksi. Jokaisessa kytee halu palata Suomeen.
Loikkareista vain Heino (Miiko Toiviainen) on kommunisti, muut työn perässä matkaan harhautuneita. Työtä kyllä onkin, pakkotyötä.
Kotiinpaluu on mahdotonta. Passia ei ole kenelläkään ja anomukset torjutaan kolkosti Suomen-konsulaatissa. Joten vaellus jatkuu väärään ilmansuuntaan, yhä kauemmas itään.
Sivuhuomiona se, että loikkarien tie esitetään tässä lähes yksinomaan etappitienä, pakkotyöleiriltä seuraavalle. Itse asiassa 1936–37 käynnistyvään vainoaaltoon asti Itä-Karjalassa elettiin paikoin hieman säällisemmin, etenkin Amerikoista mutta Suomestakin tulleiden parissa. Eivät nuo ”normaalitkaan” olot yltäneet likikään Suomen tasoon, mutta erosivat edukseen leirien eläimellisyydestä.
Juoneltaan Muistopäivä on kärsimyksen ja tuhon kuvastoa. Toteutus on kuitenkin niin moniulotteista ja näyttelijäseitsikko niin osaava ja latautunut, että kuolemanraskaissa valjaissaankin nämä ihmiset elävät ja hengittävät. Kunnes kuolevat.
Viimeistään Asbestin rangaistusleirillä 1936 selviää, että on saavuttu lähelle pääteasemaa. Nälkä ja puutokset haurastuttavat ihmisiä, esiintyy raiskauksia, ja joku menettää hermonsa.
”Täällä sääli ja inhimillisyyden tunteet on lakkautettu”, kuten tilanne tiivistetään.
Vuonna 1938 miehet ammutaan. Loikkari Viljam (Geoffrey Erista), salakuljettaja Osku (Rasmus Slätis) kuin myös politrukki Heino teloitetaan Tsheljabinskissa, ja lumi peittelee ruumiit.
Naiset rahdataan vielä Karagandan äärettömille aroille Kazakstanissa. Joku nääntyy kuoliaaksi, joku pysyy mitenkuten hengissä. Stalinilainen Iso Viha huipentuu vuoteen 1938.
Kansallisteatterin näyttämö peittyy lopuksi kynttilöihin. Hiljainen hetki, Muistopäivä.
On pienoinen ihme, miten kuvatun kaltainen Via Dolorosa jalostuu vaikuttavaksi näytelmäksi. Jos se pitkälti painottuukin tunnehistoriaan ja emootioihin, esitys silti hallitsee ja rajaa tyylikeinonsa heittäytymättä ylilyönteihin. Kaivonsyviä tunteita muttei sentimentaalisuutta. Ansiokasta.
Näyttelijäryhmä on kollektiivi, yhdessä päämääriinsä tähtäävä ja yltävä. Ei ole suurta tarvetta korottaa jotakuta heistä, mutta ehkä Pirjo Lonka Ailina ja Aunen (Inke Koskinen) äitinä on jollain tapaa kokoava hahmo. Hän näyttelee pienesti, sopivan eleettömästi, vaikkei lainkaan tunteettomasti.
Epäonnekseen rajan yli päätynyttä Oskua, hänen kyynisyyttään ja kestovitutustaan, osaa Rasmus Slätis ilmentää taitavasti, karuin vedoin. Ja kuten sanottu, koko ensemble paneutuu täysillä – ja onnistuu.
Hienon yhteistyön näyttelijöiden kanssa tekevät muusikot Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen. He ovat kaiken aikaa läsnä, heidän luomansa musiikki ja äänimaailma sulautuu osaksi esitystä saumattomasti.
Korkeaa ammattitaitoa heijastuu muustakin, lavastuksesta, puvuista, valojen ja videoiden yhteispelistä… Ja koreografioista, joihin Lasse Lipponen sisällyttää tehokkaita numeroita ryhmältä ja yksilöiltä. Voi aistia, että suuren tekijäryhmän kesken on vallinnut hyvä tekemisen meininki.
Entäpä Riikka Oksasen ohjaus? Hän pitää langat suvereenisti näpissään, rytmi on rullaava ja kohtaukset perusteltuja. Teos ei hyydy mekaaniseksi historian kuvitukseksi, näkemys ja toteutus ovat persoonallisia. Näyttelijät Oksanen sparraa hyvään motivoituneeseen vetoon.
Tällaisissa historian hirvittävissä harha-askelissa ei ole mitään juhlimista. Mutta muistamista niissä on. Kansallisteatterin Muistopäivä täyttää tehtävänsä arvokkaalla tavalla. Myös taiteellisesta katsannosta.
Muistopäivä. Kantaesitys 19.11. Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Teksti Elli Salo. Ohjaus Riikka Oksanen. Lavastus Janne Vasama. Puvut Saija Siekkinen. Valot ja videot Ville Virtanen. Musiikki ja äänet Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen. Koreografia Lasse Lipponen. Lavalla näyttelijät Pirjo Lonka, Annika Poijärvi, Miiko Toiviainen, Geoffrey Erista, Inke Koskinen, Marja Salo ja Rasmus Slätis sekä muusikot Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen.
uutiskirje 