Suomen Kirjailijaliiton Kirjailija-lehti (1/11) selvitti, missä määrin eri puolueiden eduskuntavaaliehdokkaat ymmärtävät ja arvostavat kirjailijalle tärkeitä asioita ja kulttuuria yleisemminkin. Kyselyyn vastasivat Teuvo Riikonen (kd), Wilson Kirwa (kok.), Laura Kolbe (kesk.), Erkki Tuomioja (sd), Kirsi Ojansuu (vihr.), Minna Sirnö (vas.) ja Stefan Wallin (rkp).
Perussuomalaisilta ei useista pyynnöistä huolimatta vastauksia saatu. Sopii kummastella – tai sitten ei. Persujen vaaliohjelmassa on kyllä huomattavan laaja kulttuuripoliittinen osio, mutta alan asiantuntemuksesta tai edes kiinnostuksesta se ei paljon todista. Lähinnä se keskittyy vaatimaan taiteelta mieleistään sisältöä.
Aijai. Historiasta tiedetään, että kun poliitikko on työntänyt näppinsä taiteen sisältöihin, jälki on ollut hirveää sekä idässä että lännessä. Persujen taidepolitiikkaa on jo verrattu sosialistiseen realismiin, mutta vielä täydellisemmin se yltiönationalismissaan vertautuu natsismin taidepolitiikkaan. Kuten historioitsija Peter Englund on todennut, molemmissa diktatuureissa suosittiin kitschiä, mutta siinä missä sosialismi korosti luokkatietoisuutta ja sen taide ylisti työväenluokan sankaria, natsismi kielsi luokat kokonaan ja nosti ylistettäväksi nationalismin: mystifioidun kansan ja sen rotupuhtaat sankarit.
Aijai. Historiasta tiedetään, että kun poliitikko on työntänyt näppinsä taiteen sisältöihin, jälki on ollut hirveää sekä idässä että lännessä.
Myös naista sosialistinen realismi ja ”Führerin periaatteen” mukainen taide kuvasivat eri tavalla: sosialistisen realismin nainen on silmiinpistävän aktiivinen toimija pellolla, tehtaassa ja paraateissa. Arjalaisnainen taas on passiivisessa roolissa perheenäitinä, pehmopornona pinupina tai kalvaana impenä, joka sankarissaan roikkuen yrittää viivyttää hänen lähtöään johonkin ”olympolaiseen käsirysyyn”.
Kirjassaan Kirjeitä nollapisteestä Englund kumoaa käsityksen siitä, että totalitaaristen valtioitten vallanpitäjät eivät välittäisi taiteesta ja kulttuurista. Päinvastoin, on vaikea löytää yhteiskuntia, jossa vallanpitäjät olisivat sijoittaneet yhtä suuria summia taiteeseen ja kulttuuriin kuin Neuvostoliitto ja Hitlerin Saksa. Rahaa virtasi anteliaasti sinne, missä isännän ääntä nöyrimmin kuunneltiin. Kuten muistetaan Stalin-isäinen toimi jopa taidekriitikkona, jota Neuvostoliiton taiteilijat varmaan pelkäsivät enemmän – ja perustellummin – kuin suomalaiset kollegansa V.A. Koskenniemeä, Tuomas Anhavaa, Pekka Tarkkaa ja Seppo Heikinheimoa yhteensä.
Englundin huomio on hyvä muistaa, kun me täällä kulttuuririntamassa vaadimme poliitikoilta suurempaa kiinnostusta taiteeseen ja kulttuuriin. Rajansa kaikella! Ihan kaikkinieleväksi sen kiinnostuksen ei ole suotavaa nousta. Persujen taidepoliittisissa linjauksissa on jo nähtävissä vaaran merkki.
Mitä on kitsch? Antaapa Englundin määritellä.
”Kitschiä ei tee huonoksi taiteeksi vain se, että se matkii vanhempia tyylejä niin tunteettomasti ja epä-älyllisesti. Siitä tulee huonoa taidetta myös siksi, että se on niin suljettua, siinä ei ole mitään sijaa katsojalle, siinä ei ole jäljellä mitään tulkittavaa eikä lisättävää. — Se ei keskustele koskaan. Se vain saarnaa.”
Persujen kulttuuriohjelmassa manataan esille muun muassa Gallen-Kallelan, Edelfeltin ja Sibeliuksen haamut ja yleensä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun niin sanottu kultakauden kansallishenkinen taide. Edustavatko nämä menneen ajan mestarit muka kitschiä? Eivät suinkaan, eivät tietenkään. Hehän olivat omana aikanaan taiteen tienraivaajia, kiisteltyjä, rohkeita modernisteja, vallanpitäjiä vastaan asettuneita uuden ajan airuita.
Heidän epä-älyllinen matkimisensa nykyaikana taas ei voi olla muuta saarnaavaa kitschiä.
Haastattelustaan (HS 4. 3. 11) päätellen persujen taidepolitiikan linjaaja, varapuheenjohtaja Vesa-Matti Saarakkala haluaa takaisin ajan, jolloin valtakunnalliset ja alueelliset taidetukea jakavat toimikunnat koottiin poliittisten mandaattien mukaisesti. Silloin poliittisen kellokkaan huuliharppua soitteleva kummipoika tai vesivärimaalausta harrastava naapurinrouva oli pätevä päättämään ammattitaiteilijoiden apurahoista toimi- ja lautakunnassa, jos taskussa oli sopivan puolueen jäsenkirja. Ja tietysti päättäviin elimiin tie oli auki poliittisilla kellokkailla itsellään.
Kovin monta vuosikymmentä ei ole siitä kun näistä poliittista mandaateista päästiin ja vertaisarviointi tuli kattavaksi periaatteeksi myös käytännössä. Jumala antakoon, etteivät ne ajat tulisi takaisin!
Miten sitten Kirjailija-lehden haastattelemat kansanedustajaehdokkaat vastasivat kysymyksiin?
He vastasivat hyvin. Jokaisen vastauksissa nousi tärkeäksi taiteilijan (tässä tapauksessa erityisesti kirjailijan) luovan työn edellytysten turvaaminen. Tekijänoikeuksien valvonta, oikeudenmukaiset kustannussopimukset, taiteilijoiden sosiaaliturva ja eläkkeet, sananvapaus, ajantasainen apurahajärjestelmä, kirjastolaitoksen merkitys hyvinvointipalveluna, taidekasvatuksen tärkeys olivat hyvin esillä vastauksissa.
Kukaan ei horissut tyhjää ”kaikki ovat luovia ja luovuus kuuluu kaikille” -höpinää. Kaikki vastaajat myös harrastavat monipuolisesti taiteita. Neljä seitsemästä oli itse kirjoittanut kirjan / kirjoja. Valiojoukkoa he ovatkin, vähemmistöä missä tahansa puolueessa.
Suuret kulttuuripoliittiset kysymykset muun muassa taiteilijan ammatillisesta ja sosiaalisesta asemasta, taiteen julkisesta tuesta ja tekijänoikeuksista ovat nousseet näkyvästi ja vakavasti esille nykyisellä hallituskaudella. Monesta on käyty aika vääntöjä, jopa voitollisia taisteluita. Kiinnostus kulttuuria kohtaan on laskeutunut ylevästä ja ylistelevästä fraseologiasta käytännön tasolle, konkreettisiin poliittisiin ratkaisuihin taiteellisen työn edellytysten parantamiseksi.
Se on hyvä merkki; siellä kiinnostuksen kuuluu ollakin.
Taiteensa taiteilijat osaavat tehdä ihan itse.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
lehti 