”Nuorten joukossa Helsingissä kytee viha aikuisia kohtaan”. Näin raflaavasti otsikoi Helsingin Sanomat marraskuun alussa. Spontaani reaktioni otsikkoon oli: en ihmettele, minäkin vihaan aikuisia.
Juttu kertoo vakavasta ilmiöstä: Juopa ikäluokkien maailmankuvien välillä on kasvanut, epäluulo ja vastakkainasettelu lisääntynyt. Nuoret eivät luota aikuisiin, ja aikuiset suhtautuvat nuoriin jopa aggressiivisesti.
Siinä ei tietysti ole mitään uutta, että aikuisten mielestä nuoriso on pilalla ja nuorisosta aikuiset ulalla. Eri elämänvaiheessa olevat eivät usein ymmärrä ja vähintään ärsyyntyvät toisistaan.
Juuri nyt, kun vanhempien sukupolvien ratkaisujen takia horisontissa näkyy pelkkää pimeyttä ja toinen toistaan viheliäämpiä katastrofeja, tuntuu nuorison kauna harvinaisen oikeutetulta.
Ymmärrän hyvin, että me itseämme aikuisiksi kutsuvat vaikutamme kollektiivisena ryhmänä itsekkäiltä typeryksiltä, jotka ahneudessaan jätimme jälkeemme massiivisen sotkun ja välinpitämättömyydessämme söimme jälkeläistemme hyvän tulevaisuuden. Epäoikeudenmukaisuuden tunne synnyttää vihaa.
Psykologisesti aikuisuuden tulisi merkitä kypsyyttä ja vastuunkantoa, ymmärrystä omasta roolista henkilökohtaisissa suhteissa, yhteiskunnassa ja maailmassa. Nyt päättävissä asemissa olevan ikäluokan edustajat eivät kuitenkaan vaikuta aikuisilta sanan tylsässä mutta positiivisessa merkityksessä.
Tiettyyn ikään ehtineet tuntuvatkin lähinnä performoivan kaikkitietävää aikuisuutta, mutta todellisuudessa väistelevän vastuuta. Nykyaikuinen ei ole valmis luopumaan saavutetuista eduistaan kestävämmän tulevaisuuden vuoksi. Lapsiaan, heidän tulevaisuuttaan tai omaa vanhuuttaan hän ei ole ehtinyt miettimään, työssä on niin kiirettä. Rahalla kai kaikesta selviää.
Henkilökohtaisessa kehitystehtävässään epäonnistuneet lapsiaikuiset vaativat nuoria siivoamaan itse aikaansaamansa sotkun ja päälle vielä kuuliaisuutta ja hyvää käytöstä. Heille kansalaistottelemattomuus on hirvitys – varsinkin jos se estää citymaasturilla keskustassa liikkumisen – ja riistokapitalismin kritiikki ymmärtämättömien höpinää, tappamisesta kieltäytyminen pyhäinhäväistys ja kaikenlainen kapinoiminen kiellettyä.
Monen nykynuoren mielessä velloo ahdistus ja toivottomuus. Kuten oman kuoleman, on myös maailman tuhoutumisen kuvitteleminen lopulta mahdotonta, mutta niiden jatkuva pohtiminen johtaa ymmärrettävästi lamaannukseen.
Kyynistyneelle aikuiselle lamaantumista paljon häiritsevämpi on vääryyksien edessä vihaiseksi tullut nuori.
Lattea hokema ”nuorissa on tulevaisuus” on vääjäämättä totta. Nuorten on astuttava johtoon, vaikka maailma olisikin jo palanut raunioksi. En näe paremman tulevaisuuden rakentamiseen muuta vaihtoehtoa kuin nykyaikuisten tekojen halveksunnasta kumpuavan lannistumattoman vihan, joka työntää muutosta eteenpäin.
Näemme tämän jo sukupolvittain jakautuneessa suhtautumisessa Gazan kansanmurhan sivustakatsojaosallisuuteen. Nuoret eivät tekopyhyyttämme ymmärrä ja hyvä niin.
En minä nyt ketään kapinaan yllytä, mutta sanon kuitenkin, että kapinoikaa nyt hyvänen aika enemmän.
Kirjoittaja on sotaa, militarismia, kriisejä ja kärsimystä työssään käsittelevä valtiotieteilijä ja historian tutkija, joka käsittelee kolumneissaan aikaamme leimaavia synkkiä ja väkivaltaisia ilmiöitä.








