Pahan Lucian sanoitukset ovat pahaenteisiä. Biiseistä voi lukea muun muassa ilmastoahdistusta ja lähisuhdeväkivaltaa, sitä miten katastrofi hiipii osaksi arkea. Kaikkee oppii sietämään. Silmät tottuu pimeään.
Sanoitukset löytyvät bändin omaa nimeä kantavalta esikoislevyltä, joka julkaistiin marraskuun lopulla. Kokoonpanon keskiössä ovat Lotta-Lucia Laine ja Sami Lehtonen. He ovat työstäneet musiikin yhdessä. Laine vastaa lisäksi lyriikoista ja laulusta, ja Lehtonen soittaa kitaraa.
Heidän yhteinen musiikkinsa täyttyy vastakohdista: kauniista ja rumasta, kirkumisesta ja kuiskaamisesta, kitaravalleista ja pelkästä hengityksestä. Tummat sävyt jäävät kuitenkin usein päällimmäisiksi jo sanoitusten takia, ja kokoonpanon nimessäkin on sana ”paha”. Mistä synkkyys kumpuaa?
– Sitä on usein turhautunut kaikkiin epäkohtiin, Laine sanoo. Välillä kuppi hänen mukaansa täyttyy ja pursuaa yli.
Lehtosen mielestä levy ei kuitenkaan ole kotoisin erityisen pimeästä paikasta.
– Miellän sen luonnon kautta. Ikään kuin olisi suht pimeällä metsätiellä, jossa kuuset tuntuvat kaatuvan päälle. Se on samaan aikaan pelottavaa ja sairaan hienoa. Tai niin kuin iso aalto.
Vertaus aallosta sopii Pahan Lucian levyyn erityisen hyvin. Se on soundiltaan iso ja sisällöltään yhtä aikaa raju ja liikuttava. Levyn musiikki muistuttaa 1990-luvun vaihtoehtorokista ja -popista, joka karkaa marginaalista stadionkokoiseksi.
Kaikuja iskelmästä
Levyn keskeisin instrumentti on Laineen monipuolinen ääni, joka puhkoo levyn vellovia äänivyöryjä yllättävin ja vaihtelevin tavoin. Ei heti arvaisi, että hänen varhaisia laulusuosikkejaan olivat Arja Korisevan ja Laura Voutilaisen kaltaiset iskelmälliset artistit.
– Isosisko lauloi lavatanssibändissä. Se aina kotona laulatutti mua ja mun veljeä. Siitä se lähti.
Laine hakeutui 16-vuotiaana Turun musiikkiopistoon opiskelemaan pop/jazz-laulua, mutta bänditoiminnan hän aloitti vasta aikuisena melankolista ja melodista punkkia soittavassa Suudelmat-kokoonpanossa. Hän laulaa myös bändeissä Kärmes ja Kätyrlauma.
– Lukiossa musiikinopettaja sanoi, että mulla on iskelmä-ääni. Se ei ollut asia, jonka halusin kuulla. Yritin silloin alkaa rikkoa omaa ääntäni, mutta nykyään joissain mun projekteissa kuulen ehkä kaikuja iskelmästä, ja pidän sitä vain hyvänä asiana.
Lehtonen taas sai 14-vuotiaana äidiltään lahjaksi ensimmäisen kitaransa, jota oli ehtinyt kinuta vuoden ajan. Hänkin aloitti bändeissä vasta yli parikymppisenä. Tunnetuin niistä lienee tunnelmallisesta popistaan tunnettu yhtye Wojciech.
Lehtonen on perustanut ystäviensä kanssa Turkuun Äänikuvayhdistyksen, jolla on käytössään itse rakennettu studio. Laine ja Lehtonen ovat kohdanneet ensimmäistä kertaa samaisessa studiossa, kun Suudelmat-bändi tuli sinne tekemään nauhoituksia.
Kuusi vuotta sitten Lehtonen alkoi kirjoittaa musiikkia ensimmäisen kerran 30 vuoteen. Hän soitti kitaraa Valioliigan futismatseja katsoessaan ja nauhoitti parhaita paloja puhelimelleen.
– Jos otan kitaran ja mietin, että nyt teen kappaleen, siitä ei yleensä tule hyvä.
Sivumennen soittelun tuloksena syntyi lopulta kymmeniä demoja, eräänlaisia sointumattoja.
– Pyysin niihin laulajaksi kahta ihmistä. Ne kummatkin vastasivat varmaan kahden päivän sisällä. Toinen sanoi ei, ja toinen sanoi joo.
Laine oli se, joka sanoi joo. Hän valitsi demoista mieluisimmat ja toi myös omansa mukaan projektiin. Niiden viimeistellyt versiot kuullaan Paha Lucia -albumilla.
Vahvoja kontrasteja
Ääripäät leimaavat paitsi Pahan Lucian musiikkia myös bändin visuaalista ilmettä. Levyn kannessa on pehmein ristipistoin tehty kuva enkelistä, joka ratsastaa paholaismaisella vuohipukilla keskellä mustaa taustaa.
Kuva on Laineen käsialaa. Hän on ammatiltaan kuvataiteilija.
Bändin visuaalisuutta jatkavat albumin kappaleista julkaistut kaksi musiikkivideota. ”Paha Lucia” -kappaleen videon on ohjannut Lehtonen. Siinä on tiukka rajaus Laineeseen, joka laulaa biisin sanoja itkun partaalla. Kärsin rytmihäiriöistä, häiriöistä pään sisällä, Laine huutaa kertosäkeessä, ja hänen kasvonsa monistuvat päällekkäisiksi ahdistuksen ja kärsimyksen kuviksi.
– Onneksi sain olla yksin siellä tilassa, jotta en joutunut peittämään biisin tuomaa tunnetta. Siihen piti mennä tosi sisälle, Laine kertoo.
Itse hän on puolestaan vastannut ”Elämä on kaunis” -kappaleen videosta. Siinä nimetön nainen makaa sohvalla iso leikkausarpi vatsassaan. Välillä hänet nähdään tippa kädessä ja sairaalakolttu päällä. Potilaskuvauksen oheen limittyy kuvia mustaan harsoon kietoutuneesta hahmosta, joka heittää kärpäsiä kuin noppia ja arpoo kohtaloa: periytyvä, parantumaton, uusiutuva.
Videon potilas on Laineen ystävä, joka sairastui munasarjasyöpään samoihin aikoihin, kun Paha Lucia työskenteli ”Kaunis elämä” -demon parissa.
– Itselle kaikki taiteellinen työskentely on oikeastaan asioiden prosessoimista ja käsittelyä, ja se video oli oma tapa prosessoida kyseistä tapahtumaa ja elämän arvaamattomuutta.
Kuulijasta kiinni
Samanlaista prosessointia edustavat kappaleet, joissa lauletaan lähisuhdeväkivallasta ja rytmihäiriöistä. Molemmat ovat kuuluneet Lotta-Lucia Laineen elämään, ja siksi ne kuuluvat hänen sanoituksissaan.
– Olen kokenut lähisuhdeväkivaltaa. Vaikka siitä on paljon aikaa, se heijastuu mun ihmissuhteisiin tänäkin päivänä. Se on vaan asia, jonka kanssa pitää elää ja joka välillä tulee pinnalle. Kirjoittaminen on vähän niin kuin terapiaa.
Sanoitukset eivät ole suorasanaisia kertomuksia väkivaltaisen parisuhteen kulusta vaan runollisia säkeitä. Yhdessä biisissä kortit tarjoo kuolemaa ja toisessa pedon viereen painan jälleen pään.
– Ei asioita tarvitse hieroa toisen kasvoihin, vaan ihmisille voi antaa tilaa käsitellä niitä, Laine sanoo.
Kuvataiteessaan Laine on tuonut esille muun muassa eläinoikeusteemoja, ja hänelle taide onkin myös poliittisen keskustelun muoto. Lehtonen sen sijaan ei ajattele Pahan Lucian kappaleita poliittisina.
– Toivon, että ne olisivat ajatuksia herättäviä ja haastavia, mutta poliittiset ajatukset on varmasti enemmän kuulijasta kiinni.
Laine muistuttaa, että kuulijalla on aina tulkinnanvapaus. Kaikkien ei tarvitse kuulla bändin musiikissa väkivaltaa tai eksistentiaalista ahdistusta.
– Kun kuuntelen laulua, jossa ollaan suruissaan jonkun ihmisen takia, itsekin ajattelen automaattisesti, että se kertoo sydänsurusta romanttisen suhteen päättymisen tai vastaavan takia. Ja sitten biisi yhtäkkiä avautuukin ihan täysin uudella tavalla, kun tajuaa, että siinä on kyse jostain toisesta dynamiikasta.
Eikö Paha Lucia ole koskaan ajatellut tehdä kappaletta tytöistä, pojista, autoista ja hauskanpidosta?
– Ei, Laine vastaa.
– Tai ehkä niistäkin löytäisi jonkun mielekkään kulman, Lehtonen jatkaa.
Langat omissa käsissä
Kaksikolla on bändin suhteen kaikki langat käsissään. Lehtonen on itse äänittänyt ja miksannut albumin. Jos raha ei olisi este, kaksikko olisi ehkä ulkoistanut osan hommista ammattilaisille.
– Tiedän, että joku ammattityyppi olisi tehnyt esimerkiksi miksaamisen kymmenen kertaa nopeammin kuin minä. Mutta sen miksaamisprosessin kautta oikeastaan vasta löydän, mitä haemme, kun mun visio ei ole mitenkään kristallinkirkas. Sen takia homma kestää, mutta sen takia se on myös tosi palkitsevaa itselle. Se koko ydin tulee kaivamisen kautta, Lehtonen sanoo.
Kaksikko saa levyllä ja lavalla rinnalleen kokonaisen bändin. Musiikillisen ytimen esiin kaivaminen on kuitenkin ollut kahden hengen hommaa.
– Ei todellakaan olla aina samaa mieltä asioista. Mutta se on ihan rikkautta. Ja ollaan sen verran aikuisia, että jaksetaan vääntää niistä, Lehtonen sanoo.
– Hyvä yhteistyökumppani on semmoinen, jolla on omat visiot mutta joka ei ole liian jäärä. Sen pitää pystyä kuulemaan myös sitä toista – ei niin, että saman tien on pleksit kiinni, Laine kertoo.
Paha Lucian esikoinen on vaatinut hyvää yhteistyötä. Ehkä tekijäkumppanin pitää olla tarpeeksi turvallinen, jotta musiikki voi kulkea kohti pelkoja.
Paha Lucia: Paha Lucia. Minna Records.










