Vaalitaistelun melskeessä kokoomuksen Paremminvointivaltio-ohjelma jäi vähälle huomiolle. Kokoomukselle ei enää riitä hyvinvointivaltio. Kokoomus haluaa panna paremmaksi ja siirtyä paremminvointivaltioon. Tosiasiassa Kokoomus pyrkii parempiosaisten valtioon. Kaava on: työn jo raskauttamille lisää työvuosia (4 miljardia euroa), julkisista peruspalveluista ilmat pois (4 miljardia euroa), tasaveroa lisää (miljardi) ja ”dynaamista kasvua” (miljardi).
Kokoomus haluaa lisäksi olla leimallisesti kansantulon ”kakunkasvattaja”. Yllättäen kokoomus ei kuitenkaan ohjelmassaan kerro paljonkaan kakunkasvattajista, siis työstä ja sen tekijöistä. Ohjelmasta puuttuu teollisuus- ja työmarkkinapolitiikka.
Tunnetusti Elinkeinoelämän keskusliitossa, EK:ssa on kolme ryhmittymää, jotka käyvät keskinäistä kamppailua Suomessa harjoitettavasta teollisuus- ja työmarkkinapolitiikasta: 1) perinteellinen kansallisen teollisuustoiminnan ja -pääoman ryhmä, 2) palvelutyöantajien ryhmä ja 3) teknologiatyöantajien ryhmä, jonka kovan ytimen muodostaa kymmenkunta kansainvälisestä finanssipääomasta riippuvaista suuryritystä. Kansainväliselle finanssipääomalle hyvinvointivaltio tupoineen on mennyttä maailmaa. Sillä ei ole teollisuuspääoman intressiä tasata kansallisesti eri tuotantoalojen voittoja ja tappioita.
Taloudessa, jonka motiivina on tehdä rahalla lisää rahaa, vapaa työ on mahdotonta.
Suuret puolueetkin haikailevat vielä menneeseen aikaan. Työnantajien romuttama tupo on nyt sekä kokoomuksen, keskustan että SDP:n toivelistalla, tosin eri nimikkeillä.
Miksi työnantajat suostuisivat uustupoon? Siihen mukaan lähteminen kielisi voimasuhteiden muutoksesta EK:ssa ja perussuomalaisten agendan läpimenosta myös Eteläranta 10:ssä: kansainvälisen finanssitalouden synnyttämät spekulatiiviset rahamarkkinat ovat niin vakava uhka Suomelle, että niiltä on suojauduttava kansallisin keinoin – ja luovuttava uskosta markkinavoimien kaikkivoipaiseen ohjauskykyyn.
Kokoomus ehdottaakin kansallista ”moraalista ryhtiliikettä”. Tässä askel ja niiden kaiku on yhteinen perussuomalaisten kanssa. Mutta kuka tällöin enää asettuu puolustamaan kansainvälisen finanssitalouden – kapitalismin nykyisen kehitysvaiheen – luomia spekulatiivisia rahamarkkinoita? Ei enää kukaan.
Kansallisvaltioiden yhteenlaskettu julkisen velan määrä kasvaa tänä vuonna yli 45 000 miljardin (USD). Kansainväliset finanssisijoittajat ovat jo pitkään ja määrätietoisesti ajaneet kansallisvaltioita konkurssiin. Sen takana on vapaasti liikkuvan finanssipääoman pakonomainen tarve löytää uusia markkinoita, muun muassa yksityistämällä kansalliset peruspalvelut.
Paikalliset palvelutyönantajat ovatkin Suomessa jo hädissään, kun kansainvälinen pääoma on tullut mukaan rahoittamaan sosiaali- ja terveyspalveluita. Koulutuksen puolella voidaan odottaa ruotsalaisten yritysten maihinnousua lähivuosina. Yliopistothan ovat jo yksityisiä instituutioita, jotka ovat aktiivisina toimijoina mukana rahoitusmarkkinoilla.
”Paras on hyvän pahin vihollinen”, poliitikot sanovat mielellään. Mutta riittääkö hyvän muuttaminen paremmaksi?
Hyvinvointivaltion riittämättömyys
Meille on tullut jokapäiväiseksi, lähes itsestäänselvyydeksi puhua hyvästä elämästä, siis lisää hyvinvointia, terveyttä, sivistystä, kulttuuria, koulutusta, ystävyyttä, onnellisuutta, kaikkea tavarahyvää, tukea ja turvaa lapsuudessa, miksei aikuisuudessakin, sosiaalista arvostusta, uusia kokemuksia… Listamme on loputon.
Hyvä elämä – niin kuin sen nyt ymmärrämme – tukeutuu kuitenkin menneeseen maailmaan ja sen mittatikkuihin. Me olemme poroporvareita Ranskan suuren vallankumouksen pystyttämässä maailmassa. Mehän vain unelmoimme pikkuporvariksi pääsemisestä.
Vaikka elämämme saattaa olla hyvä, se on – tässä ja nyt – valheellinen ja ruma. Miksi? Valheellista se on, koska se tuhoaa omia edellytyksiään, luontoa ja historiaa, muistiamme. Rumaa se on, koska sen harrastama spekulaatio elämällä tukeutuu kuoleman talouteen.
Nykyisen elämämme edellytyksen, teollisen tuotannon päätuote on luontoa syövyttävä riisto ja jäte: John McMurtry toteaa kirjassaan The Cancer stage of Capitalism, että Yhdysvalloissa 99 prosenttia teollisesta tuotannosta on kuudessa viikossa jätettä. Yhtä jätetonnia varten tarvitaan 25 tonnia luonnon raaka-ainetta ja viisi tonnia teollista tuotantoa. Meidän hyvä elämämme – teollinen sivutuote – tuottaa siis ensisijassa syövyttävää jätettä. Ja vielä sitä enemmän jätettä nuppia kohden, mitä enemmän hyvää elämää, hyvinvointia itse kullakin on.
Energian käyttö ihmistä kohden on noussut räjähdysmäisesti muuttamassa vuosisadassa. Yhtä räjähdysmäisesti on noussut ihmisten määrä. Ja niiden tulo on ympäristökatastrofi.
Miten näin pääsi käymään?
Syy on hyvin yksinkertainen ja selkeä. Modernin teollisuuden kapitalisoiminen edellytti tehdastuotantoa, jossa työstä ja tuotannosta irrotettiin kysymykset hyvästä, todesta ja kauniista. Ne siirrettiin työn ja tuotannon ulkopuolelle politiikkaan, tieteeseen ja taiteeseen. Vapaan työn arvo(t) – eettisyys, totuudellisuus ja kauneus – repäistiin irti tuottavasta työstä ja siirrettiin kansallisten instituutioiden hoitoon, eduskunnalle, yliopistoille ja taidemuseoille.
Syntyi siis moderni muoto antiikin orjatyöstä: palkkatyö. Tämä teollinen proletyö oli tiukasti sidottu aikaan ja paikkaan, ja oli äärimmäisen kurinalaista. Proletyö on nyt muuntautumassa prekatyöksi, toisin sanoen ajattomaksi, paikattomaksi ja itsekurin alaiseksi – sopivaksi kansainvälisen finanssipääoman toimintatapoihin: ainoa suhde, joka työantajalla ja työntekijällä on tarpeen, on cashnexus. Ainoa yhteisöllisyyden muoto, jota finanssipääoma tarvitsee, on tämä käteismaksusuhde. Sen nykyinen kaupallinen yhteisömuoto on shoppailu.
Taloudessa, jonka motiivina on tehdä rahalla lisää rahaa, vapaa työ on mahdotonta. Miksi? Rahalla ei voi tehdä rahaa muuten kuin riistämällä se joltakulta, joka tekee työtä palkalla. Ja tällöin palkkatyö on – taloudellisessa katsannossa ja viime kädessä – kiertoon saatettua, kaikesta sisällöstä tyhjennettyä energiaa. Kultaiset vesihanat ja puhdas vesi asettuvat tärkeysjärjestykseen sen mukaan kuin ne tuottavat rahaa, lisää rahaa.
Mitä pitäisi tehdä?
Modernin teollisen kumouksen myötä palkkatyöstä irrotetut kysymykset todesta, hyvästä ja kauniista on palautettava osaksi kaikkea työtä. Se on se poeta faber, työn runous, jota tarvitsemme tuhoutumassa olevan hyvän, mutta ruman ja valheellisen elämämme korjaamiseksi
Ajatuksemme hyvästä elämästä on siis vajavainen. Elämän tulee olla hyvä, tosi ja kaunis. Tämä hyvä, tosi ja kaunis elämä voi realisoitua vain, jos se liitetään siihen, mikä jokaiselle sukupolvelle on historiallinen ja luonnonhistoriallinen ehto elämälle: ainesten vaihtoon luonnon kanssa, siis työhön, vapaaseen työhön, joka on ”luonnon itsevälitystä”, ”luonnon henkiinherättämistä ihmisen tietoisen toiminnan kautta” (Marx).
Mitäkö tällä kaikella on tekemistä politiikan kanssa? Paljonkin. Politiikassa kysytään sitä mikä on hyväksi ihmisille, meille kaikille. Mutta kaiken tuon hyvän ehdot ja edellytykset jäävät ulkopuolelle, jonnekin. Talouteen, teollisuuteen, työhön. Ja meillä on taipumuksena ulkoistaa velkamme luonnon maksettavaksi.
Politiikan lähtökohdaksi ei siis riitä hyvä elämä. Jos politiikan lähtökohdaksi otetaan hyvä, tosi ja kaunis elämä joudumme välttämättä asettumaan vapaan työn ja siten radikaalisti historiallisen ja luonnon kehityksen kannalle, siis elämän talouden kannalle. Tällöin muotoutuu kansalaisten yhteiskunta, jossa kysymykset todesta, hyvästä ja kauniista elämästä asetetaan ja ratkaistaan yhtäaikaa ja yhdessä, luonnon ja historian ehdoilla: ”jokaisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto”.
Kahdet hevoset
Kokoomus puhuu valtiosta, ei yhteiskunnasta. Kokoomuksen Paremmanvoinninvaltiossa rajataan radikaalisti valtion yhteisöllistä, siis poliittista luonnetta. Valtio rajataan byrokratiaksi, valtiovallaksi. Siitä tulee turvavaltio parempiosaisille ja kurivaltio vähäosaisille. Kuvio on selvä: valtiosta kansainvälisen finanssipääoman postikonttori, turvaa parempiosaisille, kuria ja itsekuria vähäosaisille. Ja lisäksi yhteisöllisyyttä.
Yhteisöllisyys on kokoomukselle hellyttävää kädestä pitämistä ja kadunsiivoustalkoiden tai kahvikutsujen organisoimista. Käteismaksusuhde ja shoppailu – nykykapitalismin yhteisömuodot – pakottavat romantisoimaan nykymaailmaa, jotta elämästä saisi kiinni edes jostain kulmasta.
Kokoomus korostaa olevansa keskustaoikeistolainen liike. Se ajaa kaksilla hevosilla. Kansallisromantiikalla ja käteismaksuyhteisöllä. Ensimmäinen kelpaa vaalityöhön, jälkimmäinen vaalien jälkeiseen aikaan.
Kirjallisuutta: McMurtry, J.: The Cancer stage of Capitalism. London: Pluto Press 1999.
uutiskirje 