Euroopan äärilaidalla 2/3
Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini on kulkenut pitkän tien.
Runsaassa 15 vuodessa hän on koonnut vanhan vennamolaisuuden tähteistä liikkeen, joka on noussut yhdeksi Euroopan suurimmista oikeistopopulistisista puolueista.
Soinille tämä on ollut tulos suunnitelmallisesta kampanjoinnista.
Sisulaiset uskoivat, että persut voisivat olla helposti vyörytettävissä ”kansallismieliseen” suuntaan.
Puoluejohtajana vuodesta 1995 lähtien istunut Soini oli 2000-luvun alkuun tultaessa leipääntynyt puolueensa asemaan yhden kansanedustajan sirpaleryhmänä. Vanhan SMP:n eväät oli syöty.
Hän nostikin vuosikymmenen alussa julkisuudessa esiin mahdollisuuden oikeistopopulistisen puolueen rakentamisesta myös Suomeen. Esikuvia olivat Jörg Haiderin johtama Itävallan Vapauspuolue ja Norjassa Carl I. Hagenin vetämä Edistyspuolue.
Kevään 2011 eduskuntavaaleissa tilaus tuli lopulta pöytään.
Perussuomalaiset ei silti ole täysin tyylipuhdas oikeistopopulistinen puolue samassa sävellajissa kuin Itävallan, Norjan tai Tanskan äärioikeisto.
Mukana on demareihin pettyneitä teollisuuspaikkakuntien työntekijämiehiä, keskustan jättäneitä maaseudun EU-vastustajia sekä uudelleen heränneitä vanhoja vennamolaisia.
Kuppikunnista kiintein on kuitenkin muukalaisvastaisuuden pääteemakseen ottanut ryhmäkunta, joka ennen vaaleja allekirjoitti maahanmuuton voimakasta rajoittamista vaatineen niin sanotun Nuivan vaalimanifestin.
Julistuksen 13 allekirjoittajasta kuusi valittiin eduskuntaan kevään vaaleissa.
Retoriikan kaappaus
Vaikka Soini on koko ajan pitänyt taktista etäisyyttä puolueensa muukalaisvihamieliseen lahkoon, on hän samalla antanut sen ottaa haltuunsa puolueen retoriikan suhteessa maahanmuuttoasioihin.
Ensimmäinen osoitus tästä oli se, että maahanmuuttopolitiikkaa käsitellyt osa Perussuomalaisten eduskuntavaaliohjelmassa otettiin käytännössä suoraan Nuivasta vaalimanifestista.
Lisäksi joukon ideologinen johtaja, kansanedustaja Jussi Halla-aho nostettiin vaalien jälkeen maahanmuuttokysymyksiä käsittelevän hallintovaliokunnan puheenjohtajaksi.
Hänen kynästään on tunnetusti lähtöisin myös puolueen eduskuntaryhmän niin sanottu rasismin vastainen julkilausuma, joka osoittautui tarkemmalla lukemisella hyökkäykseksi vähemmistöjen tukemista ja ruotsinkielisten kiintiöitä vastaan.
Mutta kuinka ”maahanmuuttokriitikot” uivat sisään juuri Perussuomalaisiin, vaikka muitakin vaihtoehtoja oli tarjolla?
Tästä mielenkiintoisen kuvan antaa Milla Hannulan alkuvuodesta ilmestynyt kirja Maassa maan tavalla – maahanmuuttokritiikin lyhyt historia (Otava 2011).
Oikeistonationalismin perinne
Hannulan mukaan ”maahanmuuttokriittinen” joukko kiinnittyy elimellisesti suomalaisen antikommunismin ja oikeistonationalismin perinteeseen.
Liikkeen kantaisiin kuului Mikko Mikonmaa -niminen helsinkiläinen antikvariaatin pitäjä, jonka kaupassa liikkeen alkuseurakunta kokoontui.
Hän oli aikanaan aktiivinen muun muassa pikkuruisessa ääriryhmässä nimeltä Itsenäisyyden puolesta, jolla oli yhteys Taiwanilla perustettuun World Anti-Communist League -järjestöön.
Juuri kommunismin ja vasemmistolaisuuden vastaisuus oli keskeinen elementti kansallismielisessä maahanmuuttajakritiikissä.
Kuten Jussi Halla-aho on myöhemmin asian muotoillut: vasemmistolaisuuden ”koko ideologia, maailmankatsomus ja poliittinen ohjelma rakentuvat oman kansan, oman yhteiskunnan ja oman kulttuurin vihaamiselle ja halveksunnalle.
Tärkein etappi oli kuitenkin Suomen Sisu -nimisen yhdistyksen perustaminen marraskuussa 1998. Sisu luonnehti itseään kansallismieliseksi järjestöksi, joka vastusti ”kansojen sekoittamista luonnottomalla tavalla keskenään”.
Sen aktiivien ja kannattajien tärkein yhdysside oli Sisun kotisivuilla ylläpidetty keskustelupalsta, jossa liike varsinaisesti sikisi ja kasvoi. Sittemmin sama mielipiteenvaihto on siirtynyt Hommaforumiksi nimetylle palstalle, joka puolestaan jalostui Jussi Halla-Ahon blogin vieraskirjasta.
”Rotukysymystä ei voi sivuuttaa”
Juuri maahanmuutto ja sen väitetyt ongelmat olivat alusta lukien keskeinen teema Sisun keskustelupalstalla.
Sivuilla sallittiin monenkirjava vihapuhe, koska sen katsottiin olevan vastavoima ”virallisen Suomen sensuurille”.
Sensuroituina teemoina he pitivät esimerkiksi sitä, ettei rotujen, nimenomaan mustien ja valkoisten älyllisestä eriarvoisuudesta saanut puhua.
”Ajattelu lähti siitä, että tasa-arvon idea on valheellinen, jos siinä uskotaan, että ihmiset ja rodut syntyvät samanlaisina”, Milla Hannula kirjoittaa.
Huolenaiheiden ytimessä oli kuitenkin se, että suomalaisuutta uhkaa Suomeen erityisesti muslimimaista tulevien maahanmuuttajien hyökyaalto.
Peruskysymys muotoiltiinkin ”onko valkoisilla ihmisillä eli eurooppalaisella populaatiolla oikeus pyrkiä säilymään maapallolla tilanteessa, jossa muut rodut lisääntyvät voimakkaasti ja valkoisten osuus maapallon väestöstä pienenee?”
Maahanmuuttajien ohella viholliseksi nostettiin feminismi, koska se on johtanut perhekielteisyyteen ja suomalaisten lisääntymisen vähenemiseen.
Perussuomalaiset antoi tilan
Sisulaiset pohtivatkin koko ajan osallistumista poliittiseen toimintaan, vaikka sopiva puolue puuttui.
Vuoden 2003 vaaleissa ryhmän aktiiveja oli ehdolla usean äärioikeiston sirpaleryhmän listoilla. Niihin kuuluivat muun muassa sittemmin poliittisen lähihistorian viemäriin valuneet Suomen kansan sinivalkoiset, Suomi nousee – kansa yhdistyy ja Vapaan Suomen liitto.
Osa aktiiveista oli kuitenkin löytänyt jo tuolloin Perussuomalaiset.
Uskoa puolueen mahdollisuuksiin maahanmuuttovastaisena liikkeenä antoikin erityisesti Tony Halmeen menestys vuoden 2003 eduskuntavaaleissa.
Sisulaiset uskoivat, että nimenomaan persut voisivat olla helposti vyörytettävissä ”kansallismieliseen” suuntaan.
Varsinaisen läpimurron politiikkaan persujen muukalaisvastainen lahko teki syksyn 2008 kunnallisvaaleissa.
Valtakunnan politiikkaan he tulivat ryminällä vuoden 2011 vaaleissa.
Resepti on ollut sama kuin muilla eurooppalaisilla äärioikeiston puolueilla. Vaalivoitossa yhdistyivät kansalaisten syvä pettymys vanhoihin valtapuolueisiin, politiikan karnevalisointi, EU:n ja eliittien vastaisuus sekä maahanmuuttajien syyttäminen yhteiskunnan ongelmista.
Vyörytys oli onnistunut.
Haiderin ja Mussolinin linjalla
Mutta millaista ”kritiikkiä” maahanmuuttoon kohdistettu arvostelu sitten on? Entä millaisia aatteellisia esikuvia ”kriitikoilla” on?
Perussuomalaisten uusi kansanedustaja Juho Eerola sanoo oman muukalaisvastaisuutensa heränneen töissä kotkalaisessa pakolaisten vastaanottokeskuksessa, jossa ”yhteiskunnan varoilla loisiminen, varastelu, tappelu ja kaikkinainen huijaaminen alkoi näkyä”.
Hänelle Perussuomalaiset oli selkeä valinta.
– Perussuomalaisen puolueen maahanmuuttopoliittiset linjaukset eivät eroa tästä niin sanotusta ”hommalaisuudesta” yhtään mitenkään.
Eerola ilmoittautuu fasismin ja erityisesti Benito Mussolinin ihailijaksi.
Italia saavutti noihin aikoihin täystyöllisyyden ja vahvan valtion. Siitä mallista olisi paljon opittavaa, Eerola kirjoitti Hommaforumilla heinäkuussa 2010.
Itävallan Jörg Haideria puolestaan pitää esikuvanaan eduskunnan kuopus Olli Immonen.
”Vaikka Haider on poissa, niin aate elää”, Immonen kirjoitti, kun Haider sai syksyllä 2008 surmansa auto-onnettomuudessa.
Kansanedustaja James Hirvisaari puolestaan uskoo, että Suomessa on luvassa muun muassa lasten silpomista, raiskausrikoksia, pedofiliaa, ruoskimisrangaistuksia ja kivityksiä, jos suomalaiset eivät tanssi tarkkaan muslimimaahanmuuttajien pillin mukaan.
Suomi onkin poliittisesti harvinainen maa Euroopassa. Täällä ei pidetä edes periaatteessa ongelmana, että hallitukseen voi nousta puolue, jonka riveissä kukoistavat tällaiset ajatukset.
lehti 