Laurin kyyneleet

Kolumni / Pirjo Hämäläinen

Elokuun alkupuolen tähdenlentoja on kutsuttu Laurin kyyneleiksi. Kyseessä ovat Perseuksen tähdistöstä, ikään kuin yhdestä aukosta sinkoilevat meteorit, jotka voivat jättää jälkeensä punertavan vanan. Suotuisana yönä Laurin kyyneleitä putoilee jopa sata kertaa tunnissa.

Perseus sijaitsee korkealla pohjoisella taivaalla, joten tähdenlennot näkyvät erityisen hyvin Suomessa. Laurin nimi on kielestä riippuen Laurentius, Lorenzo, Lawrence, Lavrenti tai puolan Wawrzyniec, joka kuulostaa luvattoman kummalliselta. Meteorit ymmärretään kuitenkin kaikkialla kyyneleiksi.

Kujeileva diakoni pistettiin halsteriin ja siinä hiillostuessaan hän jaksoi yhä pilailla ja kehottaa kääntämään toista kylkeä, sillä toinen oli jo kypsä.

Miksi Lauri sitten itki? Pyhä Laurentius toimi 200-luvun Roomassa diakonina ja joutui odotettuihin vaikeuksiin keisari Valerianuksen aikana. Kristityt puhuivat jatkuvasti suunnattomasta aarteesta, joka heillä oli hallussaan, joten Rooman prefekti käski luovuttaa sen valtion kassavajeen täyttämiseksi.

Laurentius lupasi totella, mutta hän johdattikin prefektin luo seurakunnan köyhät, kärsivät, sairaat ja vaivaiset. Tässä on rikkautta, jolla on arvoa, Laurentius lausui.

Köyhien takia Laurentius vuodatti kyyneleitä, mutta muuten hän oli huumorimiehiä, mitä ei prefektistä voinut parhaalla tahdollakaan sanoa. Kujeileva diakoni pistettiin halsteriin ja siinä hiillostuessaan hän jaksoi yhä pilailla ja kehottaa kääntämään toista kylkeä, sillä toinen oli jo kypsä.

Joissakin teksteissä halsteri on selvennetty parilaksi, mutta meille, jotka söimme lapsena hellan tulipesässä halstrattuja haileja, väline on kyllä tuttu.

Halstrattu Laurentius kuoli elokuun 10. päivänä vuonna 258 ja hänet haudattiin Tivolin tien varteen kohtaan, jossa on nyt San Lorenzo fuori le Muran basilika. Teloituspaikalle rakennettiin toinen San Lorenzon kirkko ja halsteria varten vielä kolmas. Ainakin osa halsterista on yhä tallella.

Keskiaikaisissa kirkkomaalauksissa pyhimykset esiintyvät kidutuslaitteittensa rinnalla, joten Laurentiuksella, meikäläisellä Laurilla, on Lohjan kirkossa halsteri kourassaan.

Etenkin Hämeessä ja Satakunnassa halsteri pääsi myös pitkiin kalenterisauvoihin, joihin päivät oli kaiverrettu riimukirjaimilla ja tärkeiden päivien päälle oli lisätty pieni merkki. Merkkipäivistä puhutaan tietysti edelleen.

Juhannuksen päällä oli lehvänoksa, Pietarin päivän päällä avaimet ja Laurin päivän päällä halsteri. Niin ikään mukana olivat uuden kuun syntyhetkiä osoittavat ”kultaiset luvut”.

Kun maataloustöissä väärä ajoitus johti pahimmillaan nälänhätään ja kuolemaan, kuun vaiheita tutkittiin tarkkaan ja siinä sivussa myös merkkipäivien merkeistä otettiin osviittaa.

Laurin halsteria oli kuitenkin vaikea tunnistaa ja yleensä se sekoitettiin arkisempaan kapineeseen, puiseen peltolataan. Laurilla lata selässä, vanha kansa topakasti totesi ja lähti Laurin päivän tienoilla lataamaan ruispeltoa eli hienontamaan kokkareista multaa.

Jos joku ihmettelee, miksi ruispelto oli elokuussa paljaalla mullalla, kerrottakoon, että syysruis nimenomaan kylvettiin syksyllä. Ruis talvehti oraana ja heti seuraavassa heinäkuussa sitä päästiin uutispuuron toivossa leikkaamaan.

Pyhä Laurentius oli kokkien ja oluenpanijoiden suojelija, mutta vaatimattomasta ruokakulttuurista huolimatta hän oli myös keskiajan Suomessa suosittu auttaja. Laurille pystytettiin kirkkoja Lohjalle, nykyiselle Vantaalle, Mynämäkeen, Perniöön, ensimmäiseksi kaiketi Eckeröhön Ahvenanmaalle.

Janakkalan Pyhän Laurin kirkko on myöhäinen, Hämeen kivikirkoista vihoviimeinen. Rakennus valmistui vuonna 1520, kolme vuotta sen jälkeen, kun Martti Luther julkaisi anevastaiset teesinsä.

En tiedä, onko Janakkalan kirkon nuorella iällä ja seudun väkevillä pakanaperinteillä jokin yhteys, mutta mieluusti kuvittelisin niin. Ulkopuolista hätkähdyttää jo kirkkoa ympäröivän kylän nimi. Kirkonkylän sijasta Janakkalassa puhutaan Tarinmaasta, jonka täytyy tarkoittaa Taaran maata.

Muutaman askeleen päässä kirkosta on Taaran lähde. Kristillisenä aikana sitä on sanottu Laurin lähteeksi, mutta alun perin se kuului laajaan uhrilehtoon, jossa palvottiin Taaraa.

Uhrilehdon ugrilainen nimitys on hiisi ja hiisi-alkuisia paikannimiä meillä on enemmän kuin kukaan jaksaa laskea. Hiitolanjoki virtaa itärajan yli Hiitolaan ja Virossa on Hiidenmaa. Janakkalan kirkon koillispuolella sijainnut Hiiden mahtitalo, nykyinen Iso-Hiiden kartano, nousee syvältä muinaisuudesta – joka tapauksessa ajalta ennen 1300-lukua.

Mutta kuka tai mikä on Taara? Janakkalan kunnan virallisen selityksen mukaan se on kalmistomaiden haltija, mutta Virossa Taara on sodan ja ukkosen jumala, skandinaavisen Torin lähisukulainen, jonka palvonta on jatkunut näihin päiviin uuspakanallisena taaralaisuutena.

Minusta Taara voisi olla sama hämäläinen jumala kuin Turisas. ”Turisas annoi Woiton Sodhast”, Mikael Agricola mainitsee Psalttarin esipuheessa.

Turisas selittäisi Janakkalan päätaajaman Turengin nimen ja Taarasta tulee arvatenkin Tartto. Kyökkikonstein etymologioita on hauska keksiä, mutta liian pitkälle ei kannata eksyä. Taarasti ja tarssi eivät ole Taaran palvojia, vaan kylän tai työyhteisön vanhimpia, venäjäksi starosta ja starshij.

Janakkalan Tarinmaan uhrilehdossa on lähteen lisäksi kaksi uhriröykkiötä ja joitakin kuppikiviä. Aina moderneihin aikoihin asti suomalaiset veivät kuppikivien koloihin ruokaa, etupäässä viljaa. Lintulaudat ja pullasorsien pullat saattavat olla jatkoa tällaiselle traditiolle, sillä linnuthan ruokauhritkin tietysti nokkivat.

Hakoisten linnavuori kohoaa Janakkalan ainutlaatuisen muinaismaiseman taustalla jylhänä ja salaperäisenä. Jokainen kirkonkylänsä tärvännyt kunnanisä pitäisi viedä vuoren reunalle, sitoa puuhun ja pakottaa katselemaan Suomea ja kulta Hämeenmaata, jota ei ole parkkipaikoilla ja ideaparkeilla silvottu.

Lauria käy vähän sääliksi. Laurin päivänä elokuussa monen pitäjän väki kokoontui Janakkalan kirkolle remuamaan ja ryyppäämään, mutta kun Laurin lähteeseen heitettiin rahaa, melkoinen osa taisi mennä Taaralle.

Tunteellinen, milloin kyynelehtivä, milloin naurava Lauri oli sympaattinen pyhimys, mutta jos oikea hätä oli kädessä, sodan jumalana Taara oli jotenkin aikuisempi auttaja.

Kirjoittaja on tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.