Todellinen tarina Kiovan Startin pelaajista ei kaikilta osin pidä yhtä heistä luodun myytin kanssa. Startin pelaajat pidätettiin tosiasiassa yksi kerrallaan. Leipomon (Startin pelaajien työpaikka) pihalla kaikuivat kovaäänisistä niiden henkilöiden nimet, joiden tuli ilmoittautua. Kaikki kutsutut olivat jalkapalloilijoita.
Pelaajia kuulusteltiin Gestapossa Stalinin jo 1930-luvulla käyttämällä ”liukuhihnalla” kolmen viikon ajan. Menetelmä tarkoittaa jatkuvaa kuulustelijoiden vaihtoa ja keskeytymätöntä kuulustelua ilman nukkumisen mahdollisuutta. Samanaikainen pahoinpitely on rajua ja jatkuvaa.
Startin pelaajat varoivat huolellisesti tunnustamasta mitään. He saivat voimaa joukkuehengestään. Käytävän vastakkaisilla puolilla olevista selleistään he saattoivat huutaa rohkaisuja toisilleen.
Pelaajat siirrettiin Syretskin vankileirille Babi Jarin rotkon taakse (Naisten rotko, tunnettu viikonlopun tapaamispaikka rauhan aikana).
Olosuhteet olivat leirillä kammottavat. Yöllä kykeni kääntämään kylkeä vain jos kaikki samalla laverilla olevat käänsivät kylkensä samaan aikaan. Siihenkin pystyttiin vain, koska vangit olivat laihtuneet luurangoiksi. Nälkään nääntyminen oli yleinen kuolinsyy.
Helmikuun 24. päivän aamuna tuhoamisleirin komentaja päätti ampua joka kolmannen miehen. Ainoa ääni oli lumen narina saappaiden alla saksalaisten kulkiessa vankirivin takana, laskeminen ja laukaukset.
Yksi vartijoista pysähtyi Kuzmenkon ja toinen saksalainen tappoi hänet ampumalla takaraivoon. Vartija pysähtyi myös nuoren Klimenkon, maalinteosta vitsin tehneen pelaajan, taakse. Laukaus ja hänkin oli kuollut.
Trutsevin, maalivahdin, taakse pysähtyi sotilas. Laukaus ja samalla paljastui, että hänellä oli yllään maalivahdin paitansa.
Myytti jättää kertomatta, että vain neljä pelaajaa teloitettiin. Heistäkin kolme vasta puoli vuotta ottelun jälkeen.
Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun miehet saivat sodan jälkeen tarkasti selvää ottelun kulusta ja pelaajien kohtaloista. He tunsivat myös ”kuolemanpelin” myytin, mutta päättivät olla tosiasioista hiljaa. Yksinkertainen ja tunteisiin vetoava myytti palveli paljon paremmin.
Kun Hruštšovista tuli Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953 Neuvostoliiton johtaja, kommunistipuolue antoi kuolemanpelimyytille virallisen totuuden aseman. Hruštšovin jälkeen valtaan nousi Brežnev, joka kanonisoi pelaajat Neuvostoliiton sankareiksi.
Ei tiedetä varmasti, ammuttiinko Trutsevits, Kuzmenko ja Klimenko kuolemanleirillä tarkoituksella vai sattumalta. Startin (Dynamon) pelaajien kohtalo ei oikeastaan poikennut tavallisten kiovalaisten kohtalosta. Aihetodisteet viittaavat siihen, että ampumiset olivat tahallisia.
Emme saa koskaan tietää totuutta, mutta hengissä säilynyt Startin pelaaja Gontsarenko väitti, ettei sillä lopulta ollut väliäkään. Hän sanoi haastattelussa 1992: ”Tämä saattaa vaikuttaa kyyniseltä. Nuo neljä miestä olivat onnekkaita. He saivat pelata rakastamaansa peliä miehitetyssäkin maassa. He saivat tilaisuuden todistaa taitonsa sekä saksalaisten miehittäjien että kiovalaisten edessä ilman, että heitä olisi nöyryytetty tai heidän olisi tarvinnut kumartaa kenellekään.”
Lähde: Andy Dougan: Kiovan dynamon kunnia, WSOY, 2001, suom. Petri Kortesuo.
uutiskirje 
