Kuusijalkaiset uhkasivat vallankumoustakin
Leena Huldén: Kuusijalkainen vihollinen – niveljalkaisten vaikutus länsimaiseen sodankäyntiin. Suomentanut Marketta Klinge. Schildts 2008, 240 sivua.
Joulukuussa vuonna 1919 bolshevikkien kaksi vuotta aikaisemmin suorittaman Lokakuun vallankumouksen saavutukset olivat vaarassa ja näkymät valtakunnan sosialistisesta tulevaisuudesta hämärtyivät.
Nuoren neuvostovaltion johtaja V. I. Lenin nousi puhujapönttöön ja nimesi pahimmat uhat: viljan puute, polttoaineen puute ja täit. Joko täit voittaisivat sosialismin tai sosialismi voittaisi täit, Lenin julisti korkealentoisesti.
Keskuskomitean kokouksessa pitämässään poliittisessa katsauksessa Lenin käsitteli täiden uhkaa laajasti. Hän varoitti täiden levittämästä pilkkukuumeesta ja painotti että tästä sairaudesta saattaisi tulla vailla saippuaa köyhyydessä eläville ihmisille niin rankka koettelemus, että sosialismin rakentaminen osoittautuisi mahdottomaksi.
Lenin julistikin varsinaisen sodan täiden uhan torjumiseksi. Mm. tästä taistelusta kerrotaan Leena Huldénin mielenkiintoisessa teoksessa Kuusijalkainen vihollinen, jossa selostetaan laajasti erilaisten ötököiden vaikutusta sodankäyntiin.
Neuvostomaassa
ei ollut saippuaa
Huldénin mukaan Lenin otti kaikki keinot käyttöön taistelussa täitä ja pilkkukuumetta vastaan.
Puna-armeijalla oli tuolloin käytössään 800 sotilaslääkäriä ja Lenin painotti heidän olevan yhtä tärkeitä kuin ketkä tahansa sotilasasiantuntijat.
Lenin vaati pilkkukuumeen hävittämistä neuvostomaasta. Hän julisti, että täiden levittämä sairaus johtuu sivistyksen puutteesta, kurjuudesta, pimeydestä ja tietämättömyydestä.
Huldénin mukaan Lenin ei ollut suinkaan suotta huolissaan maan pilkkukuumetilanteesta. Vuosina 1917–1921 yli 25 miljoonaa venäläistä sairastui pilkkukuumeeseen ja heistä tautiin kuoli 2,5–3 miljoonaa.
Pilkkukuumeen lisäksi sisällissotaa käymässä maassa riehuivat myös kolera, lavantauti, malaria ja punatauti. Tilannetta pahensi vielä se, että saippuasta oli ankara pula.
”Käytännössä mahdollisuudet taistella täilaumoja vastaan ilman tehokkaita, halpoja hyönteismyrkkyjä vaikuttivat vähäisiltä, mutta Lenin ryhtyi heti kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin tilanteen hallitsemiseksi”, Huldén kirjoittaa.
Lenin voitti,
mutta niin täikin
Kuumassa saunassa syöpäläiset lähtivät ihmisestä ja vaatteista ne saatiin pois kovassa pakkasessa, mutta Huldénin mukaan tämä ei vielä riittänyt alkuunkaan. Rautateiden risteysasemille perustettiin karanteeniasemia. Kaikki junamatkustajat pakotettiin ulos junasta peseytymään ja desinfioitaviksi. sairaat poimittiin joukosta.
Lopulta ankarat toimenpiteet tehosivatkin ja epidemiat saatiin hallintaan. Huldén kirjoittaa:
”Lenin kuuluu niihin erittäin harvoihin, joiden voi sanoa voittaneen vaatetäin, tosin vasta uskomattomien menetysten jälkeen.”
Huldénin mukaan puna-armeija hyötyi suoraan myös sotilaallisesti Leninin toimista täiden tuhoamiseksi. Valkoisten puolella kävi huonommin: kenraali Judenitshin oli vuonna 1919 pakko pysäyttää hyökkäyksensä Petrogradiin, kun pilkkukuume teki hänen armeijansa taistelukyvyttömäksi.
Lenin siis onnistui nitistämään vaatetäin, mutta siitä huolimatta Huldén toteaa:
”Kysymykseen, kuka voitti ensimmäisen maailmansodan, on vain yksi oikea vastaus: vaatetäi.”
(Tässä välissä on pakko hypätä hieman sivuraiteelle ja muistuttaa siitä, että kuinka SKP:n vuonna 1965 syrjäytetty puheenjohtaja Aimo Aaltonen käynnisti puolueen kahtiajaon julistamalla, että SKP:n lipussa on luteita, jotka pitää puhdistaa. Olisiko Aaltonen saanut innoituksen kielikuvaansa Leninin täiden vastaisesta kampanjasta?)
Täi voitti 1812
Napoleoninkin
Mutta palataan takaisin Huldénin kirjaan, jossa on toki paljon muutakin kuin Leninin menestyksellinen taistelu vastaan.
Työnsä tarkoitusta tekijä määrittelee mm. näin:
”Olen halunnut tarkastella ihmisten välisiä konflikteja entomologisesta (hyönteistieteellisestä) näkökulmasta: tässä yhteen kootut ihmisjoukot on pelkistetty isäntäeläimiksi, joita niveljalkaiset käyttävät hyväksi lisääntyäkseen ja levitäkseen uusille alueille. Kirjan avulla yritän luoda lääketieteellisen hyönteistieteen ja sotahistorian synteesin.”
Synteesiä hahmoteltaessa perusteellisen tarkastelun alaiseksi joutuu muun muassa Napoleonin vuonna 1812 tekemä sotaretki Venäjälle, jota Huldén tarkastelee epidemiologisena kehityskulkuna, jonka ylivoimaisena voittajana selviytyi – jälleen kerran – samainen vaatetäi.
Pakkanen ei
syynä tuhoon
Napoleonhan pääsi Moskovaan saakka, mutta joutui vetäytymään suureksi osaksi poltetusta kaupungista. Venäläisten ahdistamana ranskalaiset perääntyivät takaisin samaa reittiä kuin olivat tulleetkin.
Puoli vuotta kestäneellä sotaretkellä kuoli yli puoli miljoonaa ranskalaista sotilasta ja enintään vain muutamia kymmeniä tuhansia heistä pääsi jälleen näkemään kotimaansa. Tietenkin myös venäläisiä kuoli paljon; sotilaiden lisäksi myös suuren armeijan marssireitillä olleita talonpoikia.
Huldén toteaa, että hämmästyttävässä määrin Napoleonin tappiota on pyritty selittämään muilla tekijöillä kuin pilkkukuumeella ja punataudilla. Napoleon itse syytti tappiostaan Venäjän ankaraa talvea.
Huldén kuitenkin huomauttaa, että suurin osa ranskalaisista sotilaista oli kuollut jo ennen pakkasten alkamista.
Taudit suojelivat
Afrikkaa valkoisilta
Pahoista taudeista saattaa sotimisessa monesti olla hyötyäkin toiselle osapuolelle. Huldén ottaa esimerkiksi mm. sen kun hunnit yrittivät valloittaa Euroopan päällikkönsä Attilan johdolla.
Kaikki meni aluksi hyvin, mutta sitten valloittajiin iski epidemia, joka on tunnistettu pernarutoksi. Se tappoi mm. hunnien hevoset ja karjan. Hyökkääjien oli pakko vetäytyä takaisin kotiseudulleen, sillä ilman hevosia hunnit tunsivat olevansa avuttomia.
Hieman samaan sarjaan kuuluu Huldénin mielenkiintoinen esitys siitä miten pitkään Afrikka pystyi tautien avulla puolustautumaan valkoisen miehen tunkeutumisyrityksiä vastaan. Yritykset trooppiseen Afrikkaan pääsemiseksi alkoivat jo 1400-luvun lopulla.
Kirjassa kerrotaan eräästäkin retkikunnasta joka vuonna 1569 lähti ratsain sisämaahan kultaa etsimään. Kaikki hevoset kuolivat, kullanetsijät sairastuivat malariaan ja katastrofin viimeisteli vihamielisten alkuasukkaiden hyökkäys.
Huldénin mukaan 1870-luvun alussa vasta 10 prosenttia Afrikasta oli eurooppalaisten hallinnassa.
Iskikö Ebola-kuume
antiikin Kreikassa?
Viime vuosina on aina silloin tällöin tullut uutisia kammottavan Ebola-viruksen riehumisesta syvällä Afrikassa. Ebola on tappava tauti, joka leviää apinoista ihmiseen.
Huldén esittää kirjassaan jännittävän pohdiskelun siitä, että iskikö Ebola-kuume Ateenaan jo 400-luvulla eaa., jolloin ateenalaiset ja spartalaiset kävivät pitkäksi venynyttä peloponnesolaissotaansa.
Vuonna 1996 nimittäin julkaistiin uusi teoria, jonka mukaan Ateenan sodankäyntiä suuresti haitannut epidemia olisi ollut Ebola-kuume, joka olisi jotenkin kulkeutunut Afrikan uumenista Kreikkaan saakka. Monet aikalaisten kuvauksista viittaavat selvästi Ebolan kaltaiseen sairauteen.
Vanhojen lähteiden mukaan taudin kuvaan kuului mm. nikotus, jota on havaittu 15 prosentilla Ebola-kuumeen nykyisin saaneista. Huldén ei kuitenkaan oikein usko Ebolaan muinaisessa Kreikassa, vaan pitää pernaruttoa todennäköisempänä vaihtoehtona.
Voitto ötököistä
on vielä kaukana
Huldén käsittelee kirjassaan kaiken maailman ötökät ja niiden vaikutukset lukemattomiin sotiin. Mukaan ovat päässeet niin torakat, täit, hyttyset, kärpäset, kirput kuin punkit ja puutiaisetkin.
Mukana on paljon tietoa myös muista asioista kuin varsinaisista sodista, kuten esimerkiksi 1500-luvulla alkaneesta orjien kuljettamisesta Afrikasta Amerikkaan. Huldén mainitsee, että 1860-luvulle tultaessa oli Atlantin yli laivattu noin kymmenen ja puoli miljoonaa ihmistä. Heistä ainakin kaksi miljoonaa oli kuollut matkalla.
Huldén sivuaa myös sellaisia aiheita kuin biologinen sodankäynti ja viime vuosina paljon puhuttu lintuinfluenssan aiheuttaman pandemian uhka.
Aivan kirjansa lopussa Lena Huldén tekee yhteenvedon nykytilanteesta:
”Sodassa kuusi- ja kahdeksanjalkaista vihollista vastaan olemme kyllä saavuttaneet tilapäistä menestystä, mutta vielä olemme kaukana voitosta.”