Sääennusteet toteutuivat tänä vuonna – syksy on ollut pitkä, värikäs ja lämmin. Sai nauttia sienisadosta, tosin meidän perheen puolukat taisivat jäädä metsiin. Onneksi pakastimessa odottavat viimevuotiset, kiitos äidille ja enolle. Meitä onnisti, sillä olimme saaneet sellaiset vanhemmat, joille luonnon anti on ollut aina tärkeä osa elämää.
Mitenhän kasvava sukupolvi selviää tulevaisuudessa? Osaammeko huolehtia siitä, että he saavat pitkin talvea marjoja, kotitekoista hilloa ja suolasieniä? Vai joutuvatko he marjastamaan aina vain kaupan pakasteosastolla?
Kuulemma kaupoista ei enää saa suomalaisia karpaloita – täällä kukaan ei poimi niitä myytäväksi. Mikä on muuttunut vuosien varrella?
Lapsiemme mummot ovat profiileineen Facebookissa ja pitävät yhteyttä meihin Skypellä.
Muutama vuosi sitten luin jostain, että ulkomaiset marjanpoimijat pelastivat suomalaiset marjayritykset sen vuoden talvikauden laajoilta irtisanomisilta marjojen käsittelylaitoksissa, missä kesällä nopeasti pakastetut marjat talven aikana puhdistetaan ja pakataan. Maa- ja metsätalousministeriö on arvioinut, että Suomessa luonnonmarjojen talteenotto, jatkojalostus ja kauppa työllistävät noin 2 200 henkilöä ympärivuotisesti.
Omaan käyttöön suomalaiset keräävät edelleen ahkerasti metsämarjoja, mutta silti marjoja jää metsiin noin 90 prosenttia sadosta, sieniä peräti 99 prosenttia.
Tuttaviani on välillä vaikea saada metsään, koska itikat, paarmat, punkit, käärmeet ja hirvikärpäset vaanivat siellä poimijoita, kukin vuorollaan. Vieraantuminen luonnosta näkyy kaikkialla, vaikka itse asiassa nyt viimeistään olisi palattava metsään. Kuka tietää, miten maailmantaloudelle käy ja mitä selviytymistaitoja huomenna tarvitaan?
Nykyään älypuhelimilla saa nopeasti selvitetyksi, onko metsässä löydetty sieni myrkyllinen vai syötävä. Otetaan kuva kännykällä ja odotetaan, mitä Wikipedia kertoo siitä. Niin kauan kuin sähköt toimivat ja nettiin päättyvä tieto on jollain tavalla luotettavaa, uusilla sukupolvilla ei ole hätää. Näin he uskovat.
Mistä nykynuoret hakevat reseptit ja ruokaohjeensa? Internetistä. Useimmiten googlaamalla, uskoen, että sieltä löytyy kaikki. Kokeneemmat jaksavat tarkista muiden kommentit löydetyistä ohjeista. Noviisit joko oppivat virheistään tai luopuvat yrittämästä.
Oliko meidän elämämme ennen tietokoneita ihan oikeata elämää?
Olemme järjestämässä äitimme 75-vuotisjuhlaa. Sain kaivaa esiin keittokirjojani ja reseptivihkojani jopa kouluajoilta. Ei sellaisia netistä löydy – tiedän tasan tarkkaan mitkä onnistuvat ja mihin mitäkin pitäisi lisätä, jotta lopputulos on oikea. Tunnustan, etten pitkään aikaa ole kirjoittanut uusia reseptejä ylös, mutta ne vanhat ovat monesti pelastaneet eri tilanteissa. Lukiessanikin äidiltä ja tädiltä vuosikymmeniä sitten saatuja ohjeita tulevat mieleen ihanat muistot ja jopa aromit.
No, kohta keksitään tuoksuja välittäviä tietokoneohjelmia. Kaupoista saakin jo aineita, jotka vahvistavat makuja. Kehitys menee eteenpäin ja vie mennessään meitä kauemmaksi todellisuudesta. Vai onko päinvastoin? Minussa on vikaa, kun en pysy kehityksen vauhdissa mukana ja murjotan peittääkseni pettymyksentunnettani?
Usein lapset kysyvät, miten elettiin ennen. Miten niin ei ollut tietokoneita, pelikonsoleita tai kännyköitä? Heidän ihmettelynsä ei paljon eroa siitä, miten meitä huvitti, kun vanhemmat saivat kasvaa ilman telkkaria ja puhelintakaan ei ollut jokaisessa kodissa tai edes kylässä. Silloin kirjoitettiin pitkiä kirjeitä ja lähetettiin sähkeitä (onko niitä tänä päivänä olemassakaan?).
Toisaalta lapsiemme mummot ovat profiileineen Facebookissa ja pitävät yhteyttä meihin Skypellä, jos sattuvat olemaan kaukana. Nimenomaan he seuraavat paljon tarkemmin meidän tekemisiämme statuspäivityksien kautta ja osaavat ajoissa kiinnittää huomiomme asioihin, jotka meiltä jäävät huomaamatta.
Heille virtuaalimaailman ihmeet eivät ole itsestäänselvyys. Voimme vain ihailla heidän kykyään omaksua uusia asioita ja kuinka he osaavat arvostaa niiden tuomia mahdollisuuksia. He eivät pelkää esittää kysymyksiä ja pyytävät lapsenlapsia näyttämään esimerkiksi, miten voi ladata ottamiaan kuvia digikamerasta nettiin. He kirjoittavat pitkiä kirjeitä meille, tosin nyt useammin sähköpostin kautta.
Tapana on valittaa sukupolvien välisestä kuilusta. Joskus tulee mieleen, onko se enemmän perinne kun todellinen tilanne. Monesti isovanhemmat ymmärtävät paremmin lastenlapsia kun nuorten omat isät ja äidit tai jopa samanikäiset kaverit. Varsinkin teini-iässä ja varhaisaikuisena mummon neuvot kuunnellaan ja kuullaan.
Ei ehkä ihan kaikkien mummojen. Viime viikonloppuna näin hauskan välikohtauksen Narinkkatorilla.
Joku vanhempi rouva oli todennäköisesti lapsenlapsensa kanssa ostoksilla Kampissa ja erehtyi menemään torin läpi rautatieasemalle päin. Hän ei heti huomannut väkeä, joka kuunteli miltei vallankumouksellisia puheita. Siinä oli paljon erinäköisiä ja monikielisiä ihmisiä, jotka eläytyivät puheisiin, ottivat kantaa ja pitivät mielenkiintoisia omatekoisia julisteita käsissään. Rouva yhtäkkiä huomasi, että joutui väärään paikkaan (uskoisin Pinoccio-Jyrkin kuvan tehneen häneen vaikutuksen ). Säikähdys oli suuri ja hän tarttui teini-ikäistä seuralaistaan kädestä ja veti hänet perässään takaisin Kamppiin. Nuorukainen olisi kuitenkin ihan selvästi halunnut jäädä kuuntelemaan…
Meidän äitimme taas harmitteli, että toiseksi vanhin tyttärenpoika ei vielä ole herännyt aktiivisiin yhteiskunnallisiin toimiin. Toivon, että näin kuitenkin tapahtuu.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 