”Kasvoi ennen kaksi lasta, kasvoi kaksi poikalasta, yksi Suomessa yleni, toinen kasvoi Karjalassa. Nuo tulivat tuttaviksi, vetihivät veljeksiksi, niin tulivat tälle maalle”.
Poikalasten nimet olivat Jussi ja Arvid. Jussi syntyi Savossa ja Arvid Inkerinmaalla, mutta Viipurissa hän kasvoi. Molempien syntymähetki osui syksyyn 1861, Jussin syyskuuhun, Arvidin marraskuuhun.
Jussi ja Arvid tutustuivat Helsingissä Savo-Karjalaisen osakunnan riennoissa ja pian Jussi oli Arvidin perheessä kuin oma poika. Yhdessä sielunveljet kilvoittelivat kirjailijoiksi ja yhdessä he kuuntelivat Arvidin äidin neuvoja. Arvid rakasti suuresti äitiään, mutta vielä enemmän rakasti Jussi.
Jokainen on väsyksiin asti kuullut, miten Aho oli Suomen ensimmäinen ammattikirjailija, mutta itse en ymmärrä, mihin väite perustuu.
Sielunveljien sukunimet olivat samankaltaiset: Jussin Brofeldt ja Arvidin Järnefelt. Järne- ja Brofeldteistä heidän ystävänsä Minna Canth Kuopiossa puhuikin. Kansallisen uskottavuuden vuoksi nimet piti tietysti suomentaa, joten Jussi väänteli brosta siltaa ja Arvid järnestä rautaa.
Lopulta Jussi päätyi savolaisten kaskiahojen kaikuna Juhani Ahoon ja Arvid yhtä lyhyeen Arvi Rautaan. Ensi-innostuksen jälkeen Rauta alkoi kuitenkin kuulostaa sotaisalta ja Arvid tyytyi alkuperäiseen nimeensä.
Toisinaan Arvid halusi olla Hilja Kahila tai naamioitua neito Helenaksi. Jussin sukupuoli-identiteetti oli samalla lailla joustava. Papin tyttäressä ja Papin rouvassa hän eläytyi merkillisen aidosti nuoren naisen tunteisiin ja Juhan triangelidraamassa häntä on aseteltu Marjan rooliin.
Jussin keskimmäisestä pojasta Antista tehtiin tyttö. Alastonkuvassa jo pitkäksi venähtänyt Antti on niin poika kuin ikinä ja silti hänellä on kiharat kuin Shirley Templellä ja korvallisella söpö rusetti.
Vanhempieni romaanissa Arvid puhuu äitinsä Elisabet Järnefeltin suulla ja uppoutuu syvälle tämän psyykeen. Myös Jussin tuotannossa Elisabetin hahmo on läsnä ja välillä hän lähettää rakastetulleen salasanomia. Yksin-romaanissa Jussi laajentaa kuitenkin suhteen eroottiseksi kolmioksi, jonka yhtenä kärkenä on Elisabetin tytär Aino.
Todellisessa elämässä Aino nauroi Jussin sepitelmille ja oli kovaa vauhtia kihlautumassa toisaalle. Sulhasmies Jean Sibelius suuttui silti ja päätti haastaa Jussin kaksintaisteluun. Vähältä piti, ettei Suomi menettänyt kansalliskirjailijaansa tai kansallissäveltäjäänsä tai kukaties molempia.
Yksin-romaanin jälkipuinnissa Jussi etääntyi Elisabetista, mutta Arvidin kanssa polut kulkivat vielä samaan suuntaan.
Jussin herännäisnovellit ja Arvidin Heräämiseni, modernin ihmisen siekailematon ruumiinavaus, ilmestyivät peräkkäin, samoin Jussin Rauhan erakko ja Arvidin väkivaltaa vastustavat Kirkkopuheet. Jussin viimeinen teos Muistatko –? ennakoi vaatimattomasti Vanhempieni romaania.
Juhani Aholle on nyt 150-vuotisjuhlinnan kuohuissa hankittu entistä korkeampi kaappi, jonka päällä hän vaskipatsaana paistattelee. Panu Rajala ja Martti Turtola ovat julkaisseet Ahosta elämäkerrat ja Peter von Bagh on tehnyt televisiossa nähdyn dokumentin.
Jokainen on väsyksiin asti kuullut, miten Aho oli Suomen ensimmäinen ammattikirjailija, mutta itse en ymmärrä, mihin väite perustuu.
Ensimmäinen oli tietenkin Aleksis Kivi. Jos Kivellä olisi ollut jokin tuottoisa virka tahi toimi, jos hän olisi päässyt toiveittensa mukaan pehtoriksi, jos hän olisi lukkarin apulaisena tukistellut Nurmijärven luupäisiä lapsia, hänen ei olisi käynyt niin kehnosti.
Kiven tragedia kumpuaa nimenomaan siitä tosiasiasta, että hän oli Suomen ensimmäinen ammattikirjailija. Kaunokirjailijan tulot ovat nykyisin keskimäärin yhdeksän tuhatta euroa vuodessa eikä 1860-luvun Suomessa kukaan, ei edes puolijumala J. L. Runeberg, kaunokirjailulla elänyt.
Kivi omistautui yksinomaan taiteelleen ja taide hänet myös tuhosi, mutta Aho ymmärsi aina oman etunsa eikä antanut palkkaneuvotteluissa periksi. Toiselta ammatiltaan Aho oli sanomalehtimies, mikä ei näköjään ensimmäisen ammattikirjailijan glooriaa himmennä.
Panu Rajalan Aho-elämäkerta on sujuva, ironinen ja yhteispohjoismainen. Ja Rajala on tehnyt paljon huolellisempaa työtä kuin Peter von Bagh dokumentissaan Lastuja. Kun kyseessä on Ahon syntymän juhlavuosi, syntymäpaikkakin saisi olla oikein. Arkistotutkimusta ei tarvita, sillä Lapinlahti löytyy karkealla KVG-menetelmällä.
Heikki Aho esiintyy dokumentissa isänsä nöyränä epigonina, mutta kansalaissodassa hän valitsi punakaartin. Isä oli valkoinen ja äiti Venny Soldan-Brofeldt Heikin tapaan punainen, joten seurauksena oli perhekaaos ja asumusero.
Kummalliselta vaikuttaa myös von Baghin valitus, ettei Ahosta ole valokuvia. Rajalan teoksessa Ahoa näytetään kuitenkin edestä ja takaa, pukeissa ja pukeitta. Kesi-iässä naisten intohimon kohteella oli raskasluomiset silmät, paljas päälaki ja pallo mahassa.
Mitä tulee Martti Turtolaan, hänen mielestään kansalliskirjailijan kuva on ollut kyllä tarkka, mutta liian kapea, ja hän nyt sitä oikeanmuotoiseksi leventää.
Jo kuusikymmentä vuotta Ahosta on tiedetty paljon, sillä Antti J. Ahon tutkimustyö oli perusteellista ja kursailematonta. Pääsisikö sotahistorioitsija Turtola sen likemmäs ruununraakkia kuin oma poika tai lukuisat kirjallisuustieteilijät?
Jussi ja Arvid työskentelivät yhtä ammattimaisesti, ellei Arvidin kahden hehtaarin viljelyksiä sitten pää- tai sivuammatiksi katsota. Nuoressa Jussissa oli radikaalia henkeä, mutta koskaan hän ei mennyt niin pitkälle kuin Arvid, joka sätti valtiota, vallanpitäjiä, armeijaa ja kirkkoa. Maa kuuluu kaikille! Arvid pauhasi torppareille.
Kansakouluissa luettiin Jussin herttaisia lastuja ja sinetöitiin hänen kansallista mainettaan, mutta Arvid muistettiin miehenä, joka oli muiden skandaalien välissä tehnyt Jeesuksen äidistä porton.
Kun Jussi ja Arvid syntyivät samana syksynä, kaiken järjen mukaan nyt on myös Arvid Järnefeltin juhlavuosi. Missähän se näkyy?
Ei hätää. Jussi on menneisyyttä, mutta Arvidin punavihreät aatteet ja down-shiftaamisen ideat elävät ja hänen inkarnaationsa kirjoittaa keskellämme. Antti Nylén, visvaa ja verta pelkäämätön samarialainen, eläinten vimmainen puolustaja ja itsetietoinen dandy, on moraalissaan ja uskossaan kuolleista noussut Arvid.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
