Köyhät ansassa 6
Vuonna 1894 syntynyt äitini äiti oli kotoisin Rautavaaralta. Hänen ollessaan 7-vuotias, noin 4 000 asukkaan Rautavaara luokiteltiin virallisesti Suomen takapajuisimmaksi kunnaksi sen lisäksi, että siitä tuli hieman myöhemmin korpikommunismin voimakkain kunta.
Mitkään mittarit eivät näyttäneet rautavaaralaisille myönteisiä lukemia. Se oli Suomen ahtaimmin asuttu paikkakunta, keskimäärin viisi ihmistä oli ahtautunut yhtä huonetta kohti.
Puolet kaikista kunnan ruokakunnista asui loisina ilman omaa asuntoa. Kunnan 188 työväenperheestä 110 oli vailla omaa asuntoa ja asunnonhaltijaperheetkin olivat ahtautuneet yhden huoneen asuntoon. Kaksikolmasosaa työväenperheistä oli vailla viljeltyä maata.
Vielä 1930-luvulla 4 600 asukkaan Rautavaara johti yhtenä maan takapajuisimmista kunnista.
Tutkijat totesivat puutteellisuuden ilmenevän miltei kaikilla elämänaloilla: viljelystavoissa, asunto-oloissa, kotitaloudessa, yritteliäisyydessä, jopa ”henkisessä kehityksessä”.
Eikä 1940-luvun lopulle tultaessa juuri mikään ollut muuttunut. Viljelykset olivat alle kolmen hehtaarin suuruisia plänttejä ja peräti 50 perhettä asui huonokuntoisissa savupirteissä, muutamia perheitä majaili riihissä ja joitakin jopa maakuopissa.
Vuonna 1960 rautavaaralaisia asui kaksi ihmistä huonetta kohti säilyttäen silti maan ahtaimman asumisen tittelinsä.
Vuonna 1950 Rautavaaran maa-alasta oli peltoa yksi prosentti, eli maa- ja metsätaloudesta leipänsä saavaa henkilöä kohti riitti maata vajaa puoli hehtaaria.
Naapurikuntiin verrattuna kunnan maaperä on poikkeuksellisen karua, pellot kivisiä ja hallaisia. Suurimman osan maidontuotannosta toimeentulonsa saavien kunnassa ei ollut 1950 vielä yhtään lypsykonetta. Perunan tuotannossa kunta sai verraten korkeat suhdeluvut peltoalaan verrattuna.
Runsasmetsäisen kunnan ongelmana oli vaikeista maasto-oloista johtuva puunkuljetusyhteyksien heikkous ja siksi kantohinnat jäivät alhaisiksi. Teollisuutta eikä kaivostoimintaa ollut.
Pekka Haatanen toteaa väitöskirjassaan Suomen maalaisköyhälistö (WSOY 1968), että vielä 1960-luvun alussa Rautavaaran kuten monen muunkin itä-suomalaisen kunnan kehittymättömyyden syiksi kirjattiin haja-asutus ja soiset maat, pellon vähäinen osuus maa-alasta ja pienviljelys, hallavahingot, alhainen koneistusaste, työttömyys, asumistason alhaisuus, koulutustason heikkous, lapsirunsaus, hankalat yhteydet ja alhaiset kantohinnat.
Käytännössä Rautavaaralla elettiin 1960-luvun alussa kuten Pentti Linkolan 25 vuotta sitten visioimassa tulevaisuuden näkymässä ”Suomi vuonna nolla”.
Isoäitini kuoli 1936 nykytermein ilmaistuna hoidon puutteeseen, tosin ei Rautavaaralla vaan Vieremällä, jonne hän avioitui 30-vuotiaana.
uutiskirje 