Onnellisuusmuuri

Tuskin oli edellistä tragediauutisesta toivuttu, kun taas tapahtui: isä ampui kolme pientä lastaan ja itsensä. Uutisointi oli totutun kaltaista. Lehdet riensivät kilvan tiedottamaan, miten harmoninen ja onnellinen perhe oli, minkälaisessa idyllissä he elivät vanhalla maatilalla, samassa pihapiirissä miehen vanhempien kanssa, miten täydellinen yllätys ja selittämätön mysteeri surmateko oli kaikille, jotka tämän hyvin toimeentulevan, mukavan, sosiaalisen miehen ja hänen perheensä tunsivat.

Lähes jokaisen perhesurman yhteydessä olemme lukeneet samat päivittelyt teon täydellisestä selittämättömyydestä.

En jaksa uskoa edes lööppilehtien toimittajien olevan niin kyynisiä, että he korostaisivat teon täydellistä yllätyksellisyyttä lisätäkseen dramatiikkaa juttuihinsa irtonumeromyynnin edistämiseksi. Uskon, että tyrmistys lähi- ja tuttavapiirissä on todellakin ollut aito. Mutta sitä en usko, että onnellisten perheitten mukavien isien ja äitien päässä vain naksahtaisi ja siitä seuraisi tämä hirvittävä teko. Jotain on jäänyt läheisimmiltäkin näkemättä, tunnistamatta, ymmärtämättä. Ehkä jotakin on myös tarkoituksella pidetty salassa. Yllätyksellisyyden korostamisessa voi olla myös tiedostettua tai tiedostamatonta syyllisyyttä: olisi pitänyt tietää, nähdä oireet ja vaaran merkit, mutta ei nähty. Ei nähty, kun ei annettu nähdä.

Kovien arvojen yhteiskunnassa heikkous ja avuntarve on häpeä, eikä se koske vain perheitä vaan myös yksittäisiä ihmisiä.

Pari päivää ennen viimeisintä tragediaa istuin Itä-Suomen yliopiston auditoriossa seuraamassa ystäväni, lastenpsykiatrin erikoislääkärin Anne Kaupin väitöstilaisuutta. Väitöskirja käsittelee Suomessa vuosina 1970–1994 tapahtuneita, äitien ja isien tekemiä lapsensurmia. Tapauksia on aineistossa kaikkiaan 200. Käsiteltävänä aikana lapsensurmien tekotavoissa on tapahtunut suuria muutoksia, ja merkittäviä muutoksia on varmaan tullut tuon ajan jälkeenkin. Mutta kaikille on jotain yhteistä: tragedioilla on pitkät juuret, jotka usein ulottuvat tekijän lapsuuteen asti.

En elämäni päivänä ole istunut akateemisessa tapahtumassa, jossa olisi niin intensiivinen tunnelma kuin tässä väitöstilaisuudessa. Väittelijän ja hänen opponenttinsa psykiatri Jari Sinkkosen välille syntyi syvällinen, juuriin menevä ja tunteita kaihtamaton keskustelu, jota täpötäydessä auditoriossa kuunneltiin hievahtamatta. Pala nousi kurkkuun, monet itkivät. Välillä väittelijänkin ääni murtui. Keskustelussa sivuttiinkin myös yli kymmenen vuotta kestäneen tutkimuksen raskautta. Anne Kauppi sanoi kuunnelleensa paljon musiikkia helpottaakseen paneutumista järkyttävään aineistoon. Jälkeenpäin hän ei ole pystynyt enää samaa musiikkia kuuntelemaan.

Kaikkea, esimerkiksi viimeaikaisia tragedioita, ei varmaan voi suoraan selittää tämän tieteellisen tutkimusaineiston pohjalta, mutta kaikella on taustansa. Ja kaikilla.

Kaupin johtopäätöksen mukaan perhesurmat korreloivat siihen, että perheitten tukitoimiin ja lastensuojeluun käytetään niukasti rahaa – Suomessa merkittävästi vähemmän kuin muissa pohjoismaissa. Tuen puute on yhteydessä perheitten yksinäisyyteen, joka on riskitekijä. Jos tekijän taustalla on traumatisoivia kokemuksia, vaikka kuinka kaukana lapsuudessa, niiden synnyttämät pelot voivat kehittää hallitsemattoman syöksykierteen.

Missä kaikki olivat? kysyi Sinkkonen erään tapauksen yhteydessä. Se on hyvä kysymys. Privatisoituneessa yhteiskunnassa emme näe toistemme hätää. Jos näemme, emme puutu, olemme ”hienotunteisia”. Mutta kun lapsi voi pahoin, turha hienovaraisuus olisi unohdettava, niin yksityisten ulkopuolisten kuin viranomaisten.

– Sosiaalityön olisi profiloiduttava ihmisten mielissä enemmän auttajaksi kuin huostaanottajaksi, korostaa Anne Kauppi. Pohjois-Karjalassa lastenpsykiatrina 25 vuotta toimineena hän on nähnyt työssään myös idän ja lännen elintasoeron. Sekin tukee perhetragedioiden yhteiskunnallista aspektia.

Tutkimus todistaa, että valtaosa lapsensa surmanneista vanhemmista on tullut itse lapsena kaltoin kohdelluksi tai nähnyt perheväkivaltaa. Usein he ovat olleet tavallista enemmän sisäänpäin kääntyneitä ja heillä on ollut poikkeuksellisen paljon kokemuksia aikuisten mielenterveyshäiriöistä, alkoholismista ja väkivallasta perheessä. Taustalta löytyy myös raiskauksia ja muuta seksuaalista hyväksikäyttöä.

Suurin osa ihmisistä selviää rankoistakin lapsuuden kokemuksista, mutta osalla ne jäävät vaikuttamaan omaan vanhemmuuteen. Väkivaltakokemukset voivat vaikuttaa pelkokeskuksiin, ja sellainen vanhempi voi kokea lapsen uhaksi, vaikka lapsi ei koskaan voi olla vanhemmille uhka, sanoo Anne Kauppi. Mutta vanhemmat, jotka ovat lapsena joutuneet kannattelemaan itseään ja käsittelemään lapsen mielelle ylivoimaisia asioita, saattavat tulkita tilanteet uhkaaviksi, vaikka ne eivät sitä ole. Sukupuolierot näkyvät: väkivaltaiset isät ovat useammin joutuneet lapsina kokemaan todella raakaa väkivaltaa, vastuunkantoon lapsina joutuneet naiset taas eivät aikuisinakaan kykene tunnistamaan omaa tarvitsevuuttaan.

Taannoin puhuttiin onnellisuusmuurista, jonka taakse perhehelvetit kätkettiin tai kätkeytyivät. Nykyisin ei termiä juuri näe käytettävän, vaikka se olisi hyvinkin käyttökelpoinen kuvaamaan privatisoituneen yhteiskunnan kovaa todellisuutta. Kovien arvojen yhteiskunnassa heikkous ja avuntarve on häpeä, eikä se koske vain perheitä vaan myös yksittäisiä ihmisiä.

Näennäinen tavarahyvinvointi on antanut entistä tehokkaammat tarveaineet onnellisuusmuurin pystyttämiselle. Ja teknologia. Netissä voi omaa luuseriksi leimaamistaan pelkäävä ihminen, kuka tahansa, luoda itsestään aivan toisilla ominaisuuksilla varustetun persoonan, oman ihanteensa, virtuaaliminän, jonka taakse pieni, yksinäinen ja heikko oma minä piiloutuu. Leikki voi olla hauska, mutta todellisen elämän koetusta se ei kestä; mitä suurempi tarve virtuaaliminälle – tai onnellisuusmuurille – sitä tuhoisampaa.

Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.