Suurella tallikadulla Pietarin ydinkeskustassa seisovat vierekkäin Pyhän Marian suomalainen kirkko, joka vihittiin uudelleen helluntaina 2002, ja Suomi-talo, joka vihittiin syksyllä 2009. Aiempaa tilaisuutta juhlistivat läsnäolollaan Tarja Halonen ja Vladimir Jakovlev, myöhempää Matti Vanhanen ja Vladimir Putin.
Komeat klassiset rakennukset ovat suomalaisuuden näyteikkunoita Pietarissa. Pyhä Maria kuuluu Inkerin kirkolle, mutta paljolti meikäläisin resurssein se on noussut luutavarastosta häikäisevän valkeaan asuunsa.
Kaupungissa vieraillessani majailin samaisella tallikadulla vain huutomatkan päässä rakennuksista. Portit avoinna odottava kirkko tuli vastaan heti ensimmäisellä kauppareissulla ja rupattelin kotoisasti sen suomenkielisen opasrouvan kanssa. Suomi-talo jäi kuitenkin löytymättä, vaikka sitä aivan tietoisesti etsin.
Toimiessaan kirkkoherran apulaisena Viipurissa kansakoulun isä eksyi väärään sänkyyn ja pakeni skandaalia Alaskaan.
Seuraavalla kerralla tutkin nenä seinässä jokaisen tekstin ja keksin lopulta harmaan laatan, joka sulautui lähes täydellisesti harmaaseen seinään: Suomi-talo, Dom Finljandii.
Siinä olikin sitten kaikki. Ei mitään tietoa toiminnasta, ei vähäisintäkään vihjettä aukioloajoista. Ovi oli lukossa ja kohta oven tukkeeksi levittäytyi vielä harteikas vartija.
Kun palasin kotiin, tarkistin netistä, mitä Suomi-talosta oikein sanotaan. Ja kuten muistelin, toimijoita on kymmenittäin.
On Suomen Pietarin instituutti, Suomen Itämeren instituutti, Pietarin suomalainen musiikki-instituutti, Suomalainen koulu, Pietarin skandinaavinen koulu, Aalto-yliopisto, Åbo akademi, Fazer, Isku, Saimaan matkakeskus, suurten kaupunkien edustajistoja, taiteilijoiden ateljeita, tietokirjailijoiden työhuone…
”He näkevät mitä me emme näe”, surrealisti Otto Mäkilä totesi tunnetussa maalauksessaan. Suomi-talon isäntäväki näkee tiedettä ja taidetta, kauppaa ja koulutusta, mutta kukaan Suurella tallikadulla kulkeva ei voi ikinä aavistaa, että melkein umpeen muuratun julkisivun takana kuhisee suomalainen elämä.
Suomen Pietarin instituutin historiassa näkymättömyys ei ole tosin uutta. Alkuaan instituutti sijaitsi Ligovski prospektilla kerrostalon vintillä. Alhaalla ei ollut mitään kylttiä, mutta ylhäällä taisi olla jokin nastalla kiinnitetty lappunen.
Venäläiset eivät moista ehkä ihmettele, sillä hekin varjelevat osoitteitaan viimeiseen saakka. Pietarilaisissa ovissa ei ole nimiä puhumattakaan siitä, että rapun seinällä olisi meille tuttu asukastaulu. Sisään pyrkivälle huudellaan varovaisesti oven läpi tai sitten vain ollaan niin kuin ei oltaisikaan.
On toki poikkeuksia. Takavuosina kun nelihenkinen seurueemme etsi Liteinyi prospektilta runoilija Joseph Brodskyn nuoruuden kotia, roteva mies päästi meidät epäröimättä kommunalkan käytävään ja viittoi innokkaasti oikeaan suuntaan.
Brodskyn huoneessa asui georgialaisnainen, joka vastaili uteluihimme herttaisesti hymyillen. Mutta olipa puheenaihe mikä tahansa, aina hän muistutti veljestään. Jossakin päin Pietaria vaikutti veli, suojelija ja pahimmassa tapauksessa kostaja, mikäli yllätysvierailu kääntyisi ei-toivottuun suuntaan.
Ligovski prospekti ja Liteinyi prospekti on nyt mainittu ja Nevski prospektin kautta kaarramme vähitellen alkuperäiseen aiheeseen.
Keisarivallan aikaan Nevskin eliittipäähän pystytettiin ekumenian hengessä armenialainen, katolinen ja saksalainen kirkko ja niiden taakse, Suuren ja Pienen tallikadun kortteleihin aivan kylki kylkeen luterilaisten ja reformoitujen rakennuksia.
Seurakuntien sinänsä hienot kirkot näyttivät vaatimattomilta verrattuina kirkkokartanoihin, jotka olivat valtavia monikerroksisia kivitaloja. Rahaa hankkeisiin saatiin yksityisiltä sponsoreilta ja keisarilliselta hovilta.
Myös Suomi-talo on entinen kirkkokartano. Sen nimekkäin työntekijä oli ilman muuta Uno Cygnaeus, joka kypsyi kansakoulun isäksi väittelemällä pietarilaisten pedagogien kanssa ja tutustumalla näiden suosituksesta Fröbelin palikoihin ja Pestalozzin programmeihin.
Jokainen kansakoulussa sormensa telonut saa syyttää Cygnaeusta, sillä miehen mielestä rahvaan sielu jalostui parhaiten ruumiin harjoituksilla. Yksinkertainen pää ei oppinut niinkään lukemalla ja laskemalla kuin käsien kautta, aineella, jonka nimi oli veisto.
Tytöillä oli tyttöjen käsityöt, mutta pojilla oli veisto. Sama harhauttava sana on säilynyt kuvanveistossa ja veistoksessa, vaikka patsaat on yleensä valettu metallista tai hakattu kivestä. Nykyisin kuvanveiston materiaalina voi tietysti olla mikä tahansa: näkkileipä, maitosuklaa tai virkkuulanka.
Veistelijä tarkoittaa sekä kirvesvarren vuolijaa että leukailijaa. Juhani Aho kutsui kertomuksiaan lastuiksi ja tulkitsi näin kirjoittamisenkin eräänlaiseksi veistoksi. Samalla kannalla ollaan arvoituksessa ”Helsingissä hakataan, tänne lastut lentelevät. Mikä se on?” Oikea vastaus on sanomalehti.
Kansakoulun isä Uno Cygnaeus ei ollut mallipappi. ”Hänellä ei ole mitään loistavia puolia ollenkaan”, Juhani Ahon appi August Soldan luonnehti ystäväänsä.
Toimiessaan kirkkoherran apulaisena Viipurissa Cygnaeus eksyi väärään sänkyyn ja pakeni skandaalia Alaskaan, joka kuului tuolloin Venäjään. Sitkan siirtokunnassa siveetön meno kuitenkin jatkui.
Merikapteeni Johan Bartramilla oli nuori rouva, jolle Cygnaeus opetti aviomiehen työmatkojen aikana kädestä ja kaulasta pitäen saksaa. Ja kun siirtokunta järjesti naamiaiset, Cygnaeus suunnitteli rouvalle amatsonien kuningattaren asun, jonka hamonen päättyi kovin lyhyeen ja rintapanssari herätti kiusallisen paljon huomiota.
Yhdessä molempien Bartramien kanssa Cygnaeus palasi silti Alaskasta Pietariin. Välillä purjehdittiin, välillä ratsastettiin ja välillä käytiin kauppaa siperialaisten soopelien nahoilla.
Vuonna 1858 Pyhän Marian kirkkokoulun johtaja Cygnaeus pestattiin perustamaan Suomen suuriruhtinaskuntaan kansakoulu. Valtaosan aikuisiästään hän oli viettänyt Venäjällä, ensin viisi vuotta Sitkassa ja sitten kaksitoista vuotta Pietarissa, joten on selvää, että koulusta tuli pikemminkin venäläinen kuin suomalainen.
Meilläkin oli luokan edessä helmitaulu, pääasiallisena sapuskana kaalisoppa ja kuri kuin Araktšejevin armeijassa.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
