Nobelin rauhanpalkinnon myöntäminen Euroopan unionille on aiheuttanut kritiikkiä Latinalaisessa Amerikassa. Erityisen pettyneitä ollaan Ecuadorissa, sillä maan varapresidentti Lenin Moreno oli ehdokkaiden joukossa vammaisten eteen tekemänsä työn johdosta.
Itsekin pyörätuolia käyttävä Moreno vammautui joutuessaan ammutuksi ryöstön yhteydessä. Hän on maanosan ainoa invalidi valtiopäämies ja esikuva monille.
Moreno on työskennellyt vammaisten oikeuksien ja aseman parantamisen eteen, ja hänen ansiostaan Ecuadorissa on nyt sosiaaliohjelmia, terveyskeskuksia, omaishoidon tukijärjestelmä sekä vammaiskiintiöt työpaikoilla. Manuela Espejo -ohjelmasta on otettu mallia naapurimaissa Perussa ja Kolumbiassa.
Auttajille paljastui syvempi köyhyyden ja ongelmien vyyhti.
– Joukko Norjassa asuvia ecuadorilaisia siirtolaisia halusi Morenon Nobel-ehdokkaiden listalle hänen köyhien vammaisten eteen Latinalaisessa Amerikassa tekemästään työstä. He ottivat yhteyttä kansanedustaja Celso Maldonadoon, jotta tämä tekisi virallisen ehdotuksen Nobel-komitealle, kertaa Morenon ehdokkuutta tukeneessa kampanjassa työskennellyt Ana Mosquera, 27.
Ehdokkuuden varmistuttua alkoi ennennäkemätön buumi. Mosqueran mukaan kampanja keräsi pelkästään Ecuadorissa kaksi miljoonaa allekirjoitusta, yli 17 000 tykkäystä facebook-ryhmässä sekä tukikirjeitä vammaisten etuja ajavilta kansalaisjärjestöiltä niin naapurimaista kuin Venäjän Siperiasta asti.
Köyhien vammaisten karut olot
– Tietysti petyimme Nobel-komitean valinnasta, sanoo Ana Mosquera.
– Henkilökohtaisesti kummeksun voittajaa, olisin toivonut palkinnon menevän toisaalle. On mahdotonta kilpailla EU:n kaltaisen organisaation kanssa. Sitä paitsi ehdokkaiden joukossa oli edustettuna paljon vahvempia teemoja. Rauhanpalkinto ei myöskään ole päätynyt Latinalaiseen Amerikkaan vuosikymmeneen.
– Mutta vaikka Moreno ei voittanutkaan, edustamamme teema ei hävinnyt. Ennen vammaiset olivat maassamme unohdettuja ja piiloteltuja, mutta tämä on viimeinkin muuttumassa.
Lenin Morenon aloitteesta syntynyt Manuela Espejo -ohjelma teki Ecuadorista vammaisoikeuksien pioneerin Etelä-Amerikassa. Ohjelman ensimmäisessä vaiheessa selvitettiin vammaisten lukumäärä ja tilanne maassa.
Tehdyn massiivisen selvityksen mukaan Ecuadorissa on 224 000 vammaista, joista suuri osa asuu köyhillä alueilla. He saattavat olla vailla virallista henkilötodistusta ja saada elämänsä ensimmäisen kontaktin lääkäriin vasta ohjelman puitteissa.
– Todellisuus, johon selvitystyötä tehneet lääkärit törmäsivät, oli todella karu. Monihenkinen perhe saattoi asua yhdessä huoneessa, jossa vammaisella perheenjäsenellä ei ollut lainkaan tilaa liikkua. Vammaista pidettiin päivät teljettynä, koska vanhemmilla ei ollut varaa jäädä töistä pois, saati palkata ulkopuolista hoitajaa, kertoo Mosquera.
Pelkkä lääkärinhoito ei riitä
Ohjelman toinen vaihe oli raportoitujen vammaisten pääsy hoidon piiriin ja vammaisten kansalaisten saaminen mukaan osaksi yhteiskuntaa, esimerkiksi liikkumista helpottavien välineiden kuten pyörätuolien saattamisella tarvitsevien käyttöön. Olennainen osa ohjelmaa on nykyään myös ennaltaehkäiseminen.
– Ohjelman myötä perustetuissa terveyskeskuksissa vastasyntyneiltä otetaan kokeita mahdollisten vammojen selvittämiseksi. Näin emme menetä tärkeitä kehitysvuosia, vaan tarvitsevat saatetaan välittömästi hoidon piiriin, sanoo Mosquera.
Ohjelman myötä auttajille paljastui syvempi köyhyyden ja ongelmien vyyhti, ja oli selvää, etteivät pelkät lääkärikäynnit johtaisi kestäviin tuloksiin. Manuela Espejo -ohjelman yhteyteen syntyi Joaqín Gallegos Lara -omaishoidontukijärjestelmä. Se takaa köyhille, vaikeasti vammaisten lasten vanhemmille 250 dollarin kuukausittaisen avustuksen, jonka turvin vanhempi voi jäädä kotiin.
– Samalla syntyi myös Plan de Vivienda eli asutusohjelma, jonka puitteissa viimeisten kahden vuoden aikana on rakennettu tuhansia vammaisten erityistarpeet huomioon ottavia asuntoja. Tämä on muuttanut monien elämän radikaalilla tavalla. Enää vammaisia ei suljeta pimeisiin huoneisiin, vaan talot suunnitellaan heidän liikkumismahdollisuuksiaan silmälläpitäen, kertoo Mosquera.
Tämän vuoksi Manuela Espejo -ohjelmaan kuuluvissa terveyskeskuksissa työskentelevään asiantuntijaryhmään kuuluukin lääkärien ja sairaanhoitajien lisäksi muun muassa arkkitehteja.
Painuuko taas taka-alalle?
Vammaisuus nyt näkyvä osa yhteiskuntaa, mutta unohtavatko ihmiset sen uudestaan?
Vuonna 2008 alkaneet hankkeet ovat muuttaneet tuhansien elämän ja herättäneet kiinnostusta myös naapurimaissa. Perun pohjoisosassa on käynnissä kopio Manuela Espejo -ohjelmasta ja vastaavaa valmistellaan parhaillaan Kolumbiassa.
Varapresidentti Morenon koolle kutsuman, vammaispolitiikkaan keskittyneen konferenssin myötä kiinnostus ohjelmiin on herännyt myös Uruguayssa, Argentiinassa ja Guatemalassa.
Latinalaisen Amerikan vammaisten etujärjestö RIADIS nimitti hiljattain Morenon maanosan vammaisten hyväntahdon lähettilääksi.
Mosquera näkee kuitenkin haasteita tulevaisuuden suhteen. Ecuadorissa on presidentinvaalit helmikuussa, eikä Moreno ole enää heikon terveydentilansa vuoksi käytettävissä varapresidentin virkaan. Jos hänen seuraajansa ei ole yhtä kiinnostunut vammaispolitiikasta, sosiaaliohjelmat siirtynevät terveysministeriön alaisuuteen.
– Ohjelmat varmasti jatkuvat, mutta pelkään, että ihmiset unohtavat vammaiset. Tällä tarkoitan sitä, että nykyään vammaisuus on Ecuadorin politiikassa Morenon oman vamman vuoksi näkyvillä koko ajan. Teemaa on mahdoton unohtaa, kun näkee Morenon istuvan pyörätuolissaan virallisissa tilaisuuksissa. Mutta unohtavatko ihmiset, kun hän poistuu päivänpolitiikasta?
Suhtautumisen muuttaminen
Mosquera pitää suurimpana haasteena ihmisten mentaliteetin muuttamista. Hänen mukaansa vammaisuudesta on tullut uusien työelämään liittyvien kiintiöiden myötä näkyvämpi osa yhteiskuntaa.
Varsinkaan suuremmissa kaupungeissa vammaisia ei enää tuijoteta kadulla, eivätkä perheenjäsenet piilottele tai häpeä heitä. Tilanne on edelleen kurjempi pienemmissä kaupungeissa. Toinen seikka, johon Mosquera haluaa kiinnittää huomiota, on vammaisuuden ottaminen huomioon.
– Serkkuni on kuulovammainen. Koko lapsuuteni minulle hoettiin, että minun tulisi kohdella häntä ”normaalisti”, ikään kuin mitään vammaa ei olisi. Tämä ei kuitenkaan ole oikea lähestymistapa. Vammaisella on vamma, ja se tulee ottaa huomioon. Esimerkiksi kuulovammaiselle pitää puhua kovalla ja selkeällä äänellä. Jos puhun hänelle ”normaalisti”, se ei ole kohteliasta, vaan välinpitämättömyyttä, sanoo Mosquera.
Lenin Morenon Nobel-kampanja on nyt ohi, mutta Ana Mosquera jatkaa vammaispolitiikan parissa. Tällä hetkellä hän koordinoi yhteensä 80 vammaista lasta käsittävää teatteriesitystä. Ohjelman nimi on Sueños (Unelmia), ja ryhmä esiintyy ympäri maata.
– Mukana olevilla lapsilla on eri tason vammoja. Osalla on Downin syndrooma, osa on autisteja ja osalla on liikuntarajoitteita. Siksi jokainen näytös on ainutlaatuinen ja erilainen, koskaan ei voi etukäteen täysin tietää, mitä lavalla tulee tapahtumaan.
– Kymmenien erityistarpeita omaavien lasten ohjaaminen on haastavaa, mutta paras kiitos on nähdä lasten kasvot, kun täysi teatterisali taputtaa heille esityksen päätyttyä, sanoo Ana Mosquera.
uutiskirje 
