Kolumni / Tuula-Liina Varis
Olen lukenut Toni Lahtisen toimittaman Timo K. Mukan kirjevalikoiman Annan sinun lukea tämänkin. Kirjeitä 1958–1973. Kirjeistä muodostuu karu kertomus Mukan elämästä.
Ensi vuonna on kulunut 40 vuotta Mukan kuolemasta. Hän on ollut kuolleena paljon pitempään kuin ehti elää, sillä hän menehtyi sydäninfarktin seurauksiin vain 28-vuotiaana. Varhaisesta lähdöstään huolimatta Mukka loi laajan tuotannon ja jätti pysyvän jäljen suomalaiseen kaunokirjallisuuteen. Hän oli ihmelapsi, kympin poika, monilahjakkuus, joka piirsi ja kirjoitti, luki 11-vuotiaana Dostojevskia ja lähetti 14-vuotiaana runojaan kustantajalle. Esikoisromaanin Maa on syntinen laulu ilmestyessä hän oli 19-vuotias. Kykyjen puolesta hänelle olisi ollut tie auki taivasta myöten vaikka mihin. Mutta vähä vähältä umpeutuivat kaikki tiet.
Juhannustanssit vei huomion ja kulttuuriväen tuen. Mukan kirjaa pilkattiin. Pellossa vihastuttiin.
Mahdollisuudet rajasi sitkeä köyhyys. Sen takia oli elettävä kehnolla ravinnolla ja aloitettava raskaat ruumiilliset työt jo lapsena, koulunkäynti jäi kuuteen luokkaan, kontaktit oman elämänpiirin ulkopuoliseen maailmaan ja sen ihmisiin vähäisiksi, aroiksi ja vieraantuneiksi. Köyhyys piteli kynsissään syntymästä kuolemaan asti; jos ei ole rahaa sen vertaa, että voisi opetella sen käyttöä, ei osaa rahaa käyttää järkevästi silloinkaan, kun sitä satunnaisesti on. Lapsesta asti Mukka oli ”kipujen mies ja sairauden tuttava”. Vakava aivokalvontulehdus muutti vilkkaan ja iloisen pikkupojan jatkuvasta päänsärystä kärsiväksi vetäytyjäksi, joka kääntyi omaan sisäiseen maailmaansa. Jo parikymppisenä alkoivat prakailla sisäelimet. Sydämen vajaatoimintaa hoidettiin pitkin sairaalajaksoin jo ennen kohtalokasta infarktia.
Mutta tekstiä syntyi kuumeisella vauhdilla, kunnianhimo ajoi, usko itseen kirjailijana oli luja silloinkin, kun kukaan muu ei vielä uskonut. Vimma ei ollut katteetonta. Olihan ainutlaatuista, että Pellon Orajärvellä, 300 asukkaan syrjäkylässä elävä, alle parikymppinen nuorukainen luo niin väkevästi aistivoimaisen romaanin kuin Maa on syntinen laulu. Sitä maailma seljällänsä pällistelköön. Ja pällistelikin. Mutta ei aivan niin kuin tekijä toivoi.
Romaani ilmestyi vuonna 1964. Kohu syntyi, mutta aika ei ollut otollinen. Teos ei mahtunut vallalla olevan modernismin sääntöihin, eikä nousevaan vasemmistolaisuuteen senkään vertaa. Pohjoisessa kirjaa kiiteltiin, mutta etelän kriitikot eivät sietäneet Lapin ihmisten löyhkääviä ruumiineritteitä, eläimellisiä seksuaalitoimintoja ja hullunhurmioitunutta uskovaisuutta. Sitä paitsi samana vuonna ilmestyi Hannu Salaman Juhannustanssit tunnettuine seuraamuksineen. Se vei huomion ja kulttuuriväen tuen. Mukan kirjaa pilkattiin. Pellossa vihastuttiin. Sanottiin, että siinä missä Mäntyranta on tuonut Pellolle kunniaa, Mukka on tuonut vain häpeää.
Pellon kunta ansioituikin sittemmin aivan erityisesti kirjailijan ja hänen perheensä elämän helvetiksi tekemisessä.
Ajat paranivat. Mukka julkaisi kirjan vuodessa, sai lukijoita, kiittäviä arvosteluja, apurahoja, valtion palkinnon, kutsun Linnaan. Syntisestä laulusta tehtiin menestyselokuva. Voimantunnon vuosinaan hän osallistui ahkerasti kulttuuripoliittiseen keskusteluun, esitti vaatimuksia kirjailijoiden toimeentulo-ongelmien ratkaisemiseksi, erosi Suomen Kirjailijaliitostakin vastalauseena sen ponnettomuudelle kirjailijoiden asian ajamisessa. Hän lähestyi kirjeillään korkeimpiakin instansseja. Suomen Kulttuurirahaston yliasiamieheltä hän aneli vuokrarahoja, Finnairin pääjohtajalta vapaalippua yhtiön reiteille. Valtion kirjallisuustoimikunnalle hän ilmoitti ylpeästi, että jos hänelle viisivuotisen sijasta myönnetään yksivuotinen apuraha, hän ei ota sitä vastaan.
Missään vaiheessa tuskallinen köyhyys ei hellittänyt otettaan. Pellon kunta ei antanut vuokrarästejä anteeksi. Perhe joutui häädön jälkeen muuttamaan lähes elinkelvottomiin olosuhteisiin. Siitä notkosta noustiin vielä Rovaniemelle kerrostaloasuntoon. Hetken näytti valoisammalta.
Viimeisiä pisaroita kärsimysten maljassa olivat Hymy-lehteen vilpillisin keinoin hankittu, syksyllä 1970 julkaistu valheellinen ”haastattelu” ja vuodenvaihteessa 1972–1973 ilmestynyt herjakirjoitus Riiput jo ristillä Timo K. Mukka. Mukka kääntyi Julkisen Sanan Neuvoston, eduskunnan oikeusasiamiehen ja vaikka kenen puoleen, mutta vasta Urho Kekkoselta hän sai oikean ohjeen (joka hänen kaiken järjen mukaan olisi pitänyt saada jo kustantajaltaan): hänen on itse ajettava asiaansa käräjäoikeudessa. Syytteet nostettiin, tuomiot tulivat. Mutta mies oli mennyt. Vielä kuolinvuoteellaan hän edisti yhteistä hyvää: tapausten on katsottu vaikuttaneen silloin valmisteilla olevan intimiteettisuojalain sisältöön. Lex-Hymyksi sitä sanottiinkin.
Kirjekokoelman jälkeen luin uudestaan Erno Paasilinnan vaikuttavan Mukka-teoksen, joka ilmestyi WSOY:n Legenda jo eläessään -sarjassa vuonna 1974. Sieltä aukeaa yhtä karu kertomus elämästä. Ja karu on myös se kuva, jonka kirja antaa suomalaisesta kulttuurielämästä ja -politiikasta.
”Suomalainen kulttuurielämä on savikiekkoammuntaa”, sanoi kaiken kokenut Erno Paasilinna kerran minulle haastattelussa. ”Se joka heitetään ylös, ammutaan vääjäämättä alas.”
On hyvä muistaa, että Timo K. Mukan kirjailijankohtalo ei ole eksentrinen erikoistapaus. Se liittyy pitkään jatkumoon, josta löytyvät Kivet ja Leinot ja monta muuta. Kiven kuolinsyyksi on mainittu kurjuuden ja köyhyyden, aliravitsemuksen ja murtuneen mielenterveyden lisäksi ”loukattu kirjailijankunnia”. Kiven kärsimys on pyhitetty, mutta myös sementoitu sen näkemyksen perustaksi, joka Suomessa yhä taiteilijan kohtelussa vallitsee: paras taide syntyy köyhyydestä, nöyryytyksestä, kerjäläisyydestä, kunnian riistämisestä. Taiteilijan ei pidä kuvitella, että hänelle työstään oikeutta myöten kuuluisi yhtä itsestään selvästi toimeentulo kuin muillekin työtätekeville.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 