Soundbreaker (2013) on Kimmo Koskelan ohjaama dokumentaarinen elokuva hurjaa uutta kokeellista musiikkiaan sähköistetyillä haitareillaan soittavasta Kimmo Pohjosesta.
Elokuva on tarina siitä, miten sovinnaisuuttaan häpeilleestä säädyllistä musiikkia soittaneesta nuorukaisesta tulee estoton muusikko, taitelija. Pohjonen on musiikissaan häpeämättömän julkea, mutta samalla inhimillinen ja intiimi.
– Häpesin nuorena jotenkin sitä, että soitin aikuisille niiden haluamaa musiikkia. Vasta yli kolmekymppisenä löysin oman tyylini ja häpeä katosi.
Pohjonen kertoo elokuvassa sanatarkasti, että ymmärtää, miksi hänen soitintaan sanotaan hanuriksi, persereiäksi – mutta ei häpeä sitäkään, enää.
Dokumentti ja fiktio yhdistyvät
Molemmat Kimmot sanovat, että Soundbreakerissa on kysymys siitä, että taiteessa pitää löytää oma tyylinsä.
Koskelan elokuva julistaa, että pitää olla rennonylpeä omasta tyylistään. Tärkeää ei ole, mitä muut sanovat vaan se, että kuuntelee omaa sisäistä ääntään.
– Haluan sanoa elokuvallani, että täytyy löytää se oma tiensä. Itselläni on samanlaisia kokemuksia musiikin tekemisestä nuorena kuin Pohjosella. Minä en onnistunut. En päässyt irti opettajista.
– Tämän elokuvan teko tuli oikeastaan musiikin kautta, kun halusin jakaa yleisön kanssa sen kokemuksen, joka Pohjosella on.
Koskelan elokuva ei ole tavanomainen dokumentti vaan siinä sekoittuu dokumentointi ja fiktio. Tällä tavoin hän sanoo pystyvänsä kertomaan aiheestaan enemmän:
– En ole dokumentaristi tavanomaisessa mielessä vaan elokuvaa välineenä käyttävä toimittaja, joka editoi merkittävästi aineistoaan. Soundbreaker liikkuu dokumentin ja fiktion rajamailla. Se on sekä kokemuksellinen että konkreettinen.
Fiktiivisiä elementtejä elokuvassa ovat esimerkiksi Pohjosen toistuvat surrealistiset sukellukset hyiseen avantoon, josta pulpahdetaan aina johonkin ihan toiseen maailmaan.
Musiikkipiru pääsee irti
Esityksissään Kimmo Pohjonen päästää itsestään musiikkipirun irti. Pidäkkeettömän musiikillisen äänimassan vyöry on niin valtava, kun hän riuhtoo sähköisiin laitteisiin yhdistettyjä haitareitaan, että sen alle on musertua.
Pohjosen heittäytyvän äänielämöinnin voi laskea shamanismin moderniin piiriin kuuluvaksi. Hänen loveen lankeamisensa on tyypillistä shamanistiselle musiikille: kathartista, vapauttavaa. Hurjaa kliimaksia seuraa aina jännityksen laukeaminen ja puhdistava selkeyden olotila.
Rento mutta innostunut varmuus oman tekemisen oikeutuksesta näkyy Pohjosen lämpimästi palavista silmistä ja kuuluu hänen puheestaan – puhumattakaan soiton riehakkuudesta. Hän itse korostaa koko ajan, että soittaa juuri sitä, mitä itse haluaa. On tietenkin mukavaa, jos soitto kiinnostaa muitakin.
Taiteilijuudesta tai korkean ja matalan taiteen erotteluista Pohjonen ei juurikaan halua puhua, mutta kunnioittaa arvostettua (korkea)taidettakin. Hän antaa silti ymmärtää erottelun olevan turhaa.
– Itse olin otettu, kun kuuluisa The Kronos Quartet otti yhteyttä ja halusi, että sävellän heille ja teen heidän kanssaan levyn.
Yhteistyö oli taukoineen reilun puolen vuosikymmenen prosessi. Huippuhieno levykin, Uniko, toteutettiin lopulta vuonna 2011 tämän yhdysvaltalaisen, ehkä maailman arvostetuimman jousikvartetin kanssa. Pohjonen, Samuli Koskinen ja The Kronos Quartet esittivät saman teoskokonaisuuden yhdessä julkisesti jo 2007.
uutiskirje 
