TO THE WONDER (Yhdysvallat 2012). Ohjaus ja käsikirjoitus: Terrence Malick. Kuvaus: Emmanuel Lubezki. Musiikki: Hanan Townshend. Pääosissa: Olga Kurylenko, Ben Affleck, Javier Bardem, Rachel McAdams.
To the Wonder on kuin jälkitarkovskilainen mosaiikki elämän suuresta mysteeristä. Sitä koskevien kysymyksenasettelujen sekä runollisen tunnelmoivan kuvilla maalailun suhteen elokuva on kuin vapaata jatkoa Terrence Malickin edelliselle The Tree of Life (2011). Se julistaa yleistä rakkauden sanomaa, elämä koetaan syvältä kouraisevaksi ihmeeksi.
Nyt asiat ovat jengillä vähintäänkin solmussa.
Leffalle kelpaisi alaotsakkeeksi ”hapuilubaletti”.
Ei välttämättä yllättävää, että Yhdysvalloista tulee muun ohessa myös hengellisiä juttuja näinkin intohimoisesti lähestyvä elokuva. Tosin sitä ei ehkä uskoisi, kun näyttelijöiden joukossa on melkoinen Mr. Hollywood, Ben Affleck. Malick pitää kuitenkin raamikkaasti tasapaksun Penan viisaasti lähes tuppisuuna.
Puhetta hallitsevat Javier Bardem ja ukrainalaissyntyinen Olga Kurylenko, joka on elokuvan ehdoton sielu eteerisenä slaavikaunottarena. Kurylenko näyttää tässä kolikon toisen puolen osaamisestaan. Se toinen löytyy James Bond -filmistä Quantum of Solace (2008).
Elokuvassa puhutaan viittä kieltä (englantia, ranskaa, venäjää, espanjaa, italiaa). Se käy luontevasti ja sopii hyvin pohjimmiltaan mitä universaalimman aiheen kanssa.
Elokuva alkaa Pariisista lähes hurmoksellisissa onnen tunnoissa.
Siirtymä Oklahoman tasangoille muuttaa näkymät ja tunnot. Rakastavaisten pyörinän ohessa tehdään tuttavuutta maailmaan, jossa on tilaa tylsille asumalähiöille ja market-paratiiseille sekä ympäristöä ja ihmisiä saastuttaneelle maaperälle.
Seurakunnan papin (Bardem) työmaat tuovat mukaan köyhät sekä vankilan tarkoin vartioidut rikolliset. Kirkonmiehen hahmolla Malick päivittää osaltaan hienoa Luis Bunuel -filmiä Nazarin (1958).
Tärkeä luku liittyy entisten rakastavaisten uuteen kohtaamiseen.
To the Wonder on nimenä osuva, päätyyhän sen alle merkityksiä hoipertelusta ihmeen kautta aina ylistykseen saakka.
Elokuvan muoto on tiukasti yhtä sisällön kanssa, ero rakkausfilmin tai sosiaalisen draaman totuttuihin käytäntöihin on huomattava.
Henkilöiden tunnot saavat onnistuneen muodon jatkuvassa liikkeessä olevasta käsivarakuvauksesta.
Leffalle kelpaisi alaotsakkeeksi ”hapuilubaletti”: se on omilla ehdoillaan kuin tanssielokuva, jossa pyörähdellään laajoja kaaria eri suuntiin ja eri tasoilla. Mukaan mahtuu upeita otoksia luontomaisemista, jotka ovat kuin maalauksia ja joissa voi aistia panteistisen tuulahduksen.
Kaiken kaikkiaan haastava elokuva on kiehtova katseltava, mutta samalla jotenkin urheasti kovin keskeneräinen taidepaukku.
uutiskirje 
