”Kenestä tahansa voi tulla amerikkalainen, jos vain uskoo vapauteen ja onnellisuuden tavoitteluun – vaikka ne jäisivätkin saavuttamatta.” Suomen suurimman lehden toimittaja ja kolumnisti ehdotti miettimään, mikä pystyisi yhdistämään maamme asukkaita. Löytyykö Suomesta mitään amerikkalaista unelmaa muistuttavaa?
Kolumni lähti elämään sosiaalisessa mediassa ja sai uusia piirteitä sen mukaan, kuka jakoi linkin. Yksi kavereistani lisäsi siihen oman kysymyksensä, joka koski lasten maahanmuuttajavanhempia ja heitä, jotka jättäytyvät henkisesti entisen kotimaansa asukkaaksi. Jotenkin tuli mieleen, että hän tarkoitti muun muassa venäjänkielisiä siirtolaisia olettaen, että he seuraavat Venäjän mediaa ja muodostavat mielipiteensä maailman menosta ilman suomalaista uutisointia.
Venäjä määrää, kuinka Suomessa suhtaudutaan venäjänkielisiin.
Ehkä ylireagoin kaikkeen, mikä liittyy maahanmuuttajiin, mutta keskustelun kulku oli aika kuvaava.
Tšekissä kymmeniä vuosia asuva suomalainen ihmetteli, ettei kukaan siellä vaadi häneltä täydellistä kielitaitoa tai muuttumista tšekiksi ja ”riittävän hyväksi”. Siitä keskustelu siirtyi ensiksi kotouttamiseen ja sitten globaalimpiin asioihin.
Yksi keskustelijoista huomautti, kuinka hyvin venäjänkielisistä tulee oikeita suomalaisia kunhan he ajoissa lakkaavat pitämästä kiinni venäläisyydestä. Samalla kävi ilmi, ettei venäjä tarvitse mitään yhteiskunnallisia tukimuotoja, koska se ei ole häviävä kieli. Vaikka miten yritin puolestani korostaa, että kotouttamisessa kysymys ei ole juurista luopumisesta, vaan integroitumisesta yhteiskunnan osaksi, en saanut keskustelijoita kehittämään ajatuksia siihen suuntaan.
Mutta mitä tarkoitetaan juurista luopumisella? Ja auttaako se loppujen lopuksi, jos kuitenkin nimi tai syntymäpaikka voi estää työn saantia puhumattakin urakehityksestä?
Saimme kuulla, että Suomen venäläisillä on aina ollut vaikeuksia työnhaussa taustansa vuoksi, mikä johtuu tietynlaisesta pelosta. Se on ymmärrettävä ja siitä ei voi syyttää kuin Venäjän valtiota.
Joten Venäjä määrää, kuinka Suomessa suhtaudutaan venäjänkielisiin. Lohdutonta minusta.
Muutenkin kävi ilmi, että muuttuminen tasavertaisiksi suomalaisiksi vaati paljon enemmän ponnisteluja. Täydellinen suomen kielen taito, rehellinen työnteko ja verojen maksu eivät riitä, jos samalla pidät arvossa venäjän kieltä ja kulttuuria. Jostain syystä piti myös osata vastata kummallisiin kysymyksiin, kuten esimerkiksi miksi Putin pitää salassa aviottomat poikansa.
Näköjään, taustansa vuoksi jokaisen venäjänkielisen velvoite on opettaa Venäjälle ja sen kansalaisille kuinka pitäisi hoitaa siellä kaikki asiat. Viis siitä, että täällä asuvat puhuisivat mieluimmin Suomen talouden, terveyden ja koulutuksen tilasta, yrittäisivät kehittää maahanmuuttopolitiikkaa – mitä vielä!
Kerroin siinä keskustelussa, miten joskus joudun viemään eteenpäin tärkeäksi pitämiäni asioita vaikutusvaltaisen kantaväestöön luuluvan henkilön kautta. Muistan hyvin, miten se tapa kauhistutti serkkuani, joka ei ole toimittaja vaan lastentarhanopettaja. Hänestä se oli hyvin surullinen tilanne, joka ei millään tavalla imartele suomalaista yhteiskuntaa. Toimittajan mielestä taas se tuntui hienolta keinolta, jota pitäisi jakaa muillekin. Se siitä tärkeydestä käyttää äänivaltaa ja sananvaltaa, jonka perään sama henkilö kuulutti.
Toinen keskustelija kysyi, haetaanko Suomeen tietoisella valikoinnilla valmiiksi koulutettuja osaajia, joille taataan mahdollisuus edetä yksityisellä sektorilla vapaassa kilpailussa vai etsitäänkö ulkomailta ammattitaidotonta työvoimaa matalapalkka-aloille ja varataan kaikki korkeampaa koulutusta vaativat alat vain maan syntyperäisille kansalaisille.
”Vielä kärkevämmin maiden erot näkyvät julkisen sektorin työpaikkojen jaossa. Monessa niin liberaalina monikulttuurisena maana pidetyssä valtiossa on maahanmuuttajan liki mahdotonta edetä korkeisiin julkisiin virkoihin kuin vasta parin sukupolven jälkeen. Halpatyövoimana toimineen ensimmäisen siirtolaispolven lapset ovat jo korkeammin koulutettuja ja huomaavat hämmästyksekseen, ettei akateeminen tutkinto johdakaan uraputkeen. Näin kuulemma kävi Ranskassa”.
Sitä minäkin mietin – ja pitkään.
Edellisen kolumnin jälkeen kävin tarkistamassa, olenko väärässä väittäessäni, että maahanmuuttajat kelpaavat vain objekteina osoittamaan, kuinka onnettomia he olisivat ilman viisaita kotouttajia. Valitettavasti en erehtynyt – edelleen integroituneet siirtolaiset eivät näy valtakunnallisissa kotouttamisprojektien johtokunnissa. Yhden kotofoorumin lehdistötilaisuudessa saavutuksista raportoivat kantasuomalaiset kertoivat barometreista, joiden perustana käytetään 10 vuotta vanhoja tutkimuksia eikä ole tilastoja, kuinka maahanmuuttajien urat kehittyvät yksityissektorilla, kunnissa tai valtiolla.
Tilaisuudessa ei ollut paljon toimittajia. Yksi kuitenkin yritti selvittää, kuinka paljon se kuuluisa kotouttaminen maksaa. Hänet yritettiin rauhoittaa kertomalla, ettei tarkkoja lukuja ole, muutenkin varat pyritään hakemaan EU:n eri rahastoista.
Yhden luvun kuulimme. Nimittäin ensi vuonna kielikoulutukseen luvattiin – oliko se 50 miljoonaa? Toimittaja meinasi jo kauhistua, mutta kerkesin kysymään, kuinka paljon siitä menee opetuksen suunnitteluun ja opettajien palkkoihin. Vastaus oli: ”Melkein kaikki”, mitä voi pitää työllistävänä panostuksena.
Palatakseni nettikeskusteluun. Siinä vielä puhuttiin segregaatiosta ja korostettiin, että jotkut tietoisesti erottavat itsensä yhteiskunnasta ja sille ei voi mitään. Varsinkin jos esiin tulee vahva erottelu ”meihin” ja ”heihin”. Kävi ilmi, että harrastamani venäjänkielisten edunvalvonta (oikeastaan aika toivotonta perään kuuluttamista) rajaa minut ja ryhmäni ulos suomalaisista.
Itse näen asian erilaisena: Koska venäjänkieliset uskalletaan hyväksyä ”meidän vähemmistöksi”? Olisi se kestämätön tilanne, jos suhtautuminen Suomen venäjänkielisiin riippuisi aina Venäjästä. Aikuisena tänne muuttaneet ovat kyllä kärsivällinen ja vaatimaton porukka, mutta kuinka seuraavat sukupolvet – kuinka heille käy? Suostuvatko he jäämään talvisodan juoksuhautoihin?
Maanantaina Yle aloitti uutiset venäjäksi, mistä on puhuttu vuosia. Hieno juttu, varsinkin kun kaikilla on mahdollisuus seurata niitä suomenkielisen tekstityksen kautta. Toivottavasti viiteen minuuttiin mahtuu se tosiasia, että Suomen venäjäkieliset ovat jo osaa tätä yhteiskuntaa – yhtä moninainen ja unelmoiva joukko kuin täällä syntyneet.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 