Heikki Patomäen vastaus (KU 20.6) kirjoitukseeni (KU 13.6) vaatii muutamia lisäkommentteja.
Käsityksemme rahapolitiikasta ja Euroopan keskuspankin (EKP) roolista eroavat. EKP:n ei pidä painaa rahaa aina, kun sitä ”tarvitaan”. Sen sijaan sen pitää lopettaa inflaation vastainen taistelu ainoana talouspolitiikan välineenä. Jos se tukee valtioiden budjettien rahoittamisesta keskuspankkirahalla, sen on ohjattava rahat suoraan valtioille ilman pankkien välitystä. Pankit syövät voittonsa julkisen rahan kuormasta.
Tartun Patomäen esittämään isoon periaatteelliseen kysymykseen, jonka mukaan rahapolitiikka pitää antaa/ottaa poliittiseen päätäntään pois itsenäiseltä keskuspankilta.
Rahan arvoa ei pidä antaa hallitusten käsiin.
Rahapolitiikassa päätetään ennen muuta rahan arvosta, ja välineenä voidaan käyttää valuuttakurssia, korkoja sekä rahan liikkeellelaskua ja lainanantoa. (Finanssipolitiikka puolestaan on valtion päätöksentekoa valtion tuloista ja menoista, ja siinä tärkeitä välineitä ovat verot ja valtion lainanotto.)
Emun suurin rakenteellinen virhe ”oikean opin” mukaan oli se, että yhteistä rahapolitiikkaa yritetään tehdä ilman yhteistä finanssipolitiikkaa. Rahapoliittinen valta on keskitetty Euroopan keskuspankille (EKP), jonka ainoa tavoite on kaitsea rahan arvoa. Se taistelee inflaatiota vastaan, vaikka sitä ei olisikaan.
Patomäen ratkaisu on yksioikoinen: demokratisoidaan EKP ja otetaan päätökset rahan arvosta vaaleilla valittujen poliitikkojen käsiin. Käytännössä se kai merkitsisi, että EKP:lle valittaisiin hallintoneuvosto, joka muistuttaisi keskuspankin nykyistä neuvostoa. Tänään EKP:n johtokuntaa valvovan neuvoston jäseniä ovat EKP:n haarakonttoreiden pääjohtajat, jotka eivät vastaa päätöksistään kenellekään. Se ei ole demokratiaa.
Puolustan tässä asiassa ei-demokratiaa argumentoimalla, että rahan arvoa ei pidä antaa hallitusten käsiin. Poliitikkojen on liian helppoa rahoittaa finanssipolitiikkaa painamalla lisää rahaa, ja sellaisesta on maailmassa riittävästi huonoja kokemuksia. Inflaatio muuttaa tulonjakoa kiinteän omaisuuden omistajien hyväksi ja syö palkansaajien rahojen ostovoimaa.
Minä vaadin EKP:tä ottamaan käyttöön muitakin rahapolitiikan tavoitteita kuin vain inflaation vastustamisen ja vaadin sitä puolustamaan kasvua ja työllisyyttä. Nyt pelkkä inflaation vastustaminen on ajanut Emu-maat syvään taantumaan ja inflaation sijasta ongelma on sen vastakohta: deflaatio. Se näkyy Euroopassa vuosia kestäneenä kansantuotteen (BKT) alenemisena ja ennätystyöttömyytenä (ja sen erityispiirre on ollut yksityisten pankkien paapominen nollakoroilla). Yksisilmäinen inflaation vastustaminen on harjoitetun rahapolitiikan ylilyönti ja merkitsee kasvun pysähtymistä, työttömyyttä ja deflaatiota.
Minun mielestäni rahan arvoa –- yleisessä merkityksessä – ei kuitenkaan pidä antaa poliitikkojen hoitoon. Rahapolitiikan päätöksentekijöiden on oltava riippumattomia hallitusten budjettien rahoitustarpeista. Me emme voi luottaa kaikessa niin sanottuihin poliittisiin päätöksentekijöihin.
Olen ollut riittävän monta vuotta Suomen Pankin pankkivaltuutettu todetakseni, että poliitikoilla ei yleisesti ole riittävää rahapolitiikan osaamista, jotta rahan arvon voi jättää samoihin käsiin, jotka edustavat hallitusvaltaa. Suomen oma pankkikriisi 1990-luvun alussa olisi vältetty, jos Suomen Pankin demokraattiset valvojat eivät olisi olleet silloisten hallitusten liekanarussa.
On liian helppo sanoa, että rahapolitiikka on ”demokratisoitava”. Heikki Patomäki, miten se pitäisi tehdä?
Muistutan, että jo tänään kaikki EU:n lait ovat ylempiä eli ensisijaisia omiin lakeihimme nähden, ja että jos vastakkain ovat EU:n tahto ja Suomen tahto, Suomen omien virkamiesten on pantava täytäntöön EU:n tahto. Tätä ensisijaisuutta Patomäki ei halua purkaa vaan vahvistaa liittovaltion päätöksentekomekanismeilla.
uutiskirje 
